Tämä on turpea amerikkalainen levy; voita tihkuva kokoelma unelmia, pettymyksiä, paikannimiä ja syyssateita. Ja tällainen tämän pitääkin olla. Sillä tällainen Counting Crows on.
Kahdessa osassa julkaistu Butter Miracle on tavallaan rutiinisuoritus. Levyllä ei ole ensimmäistäkään omaperäistä melodiaa, eikä yhtye tee mitään ennenkuulumatonta. Laulujen arvo määrittyykin toisilla kriteereillä: referensseinä, omistautumisina, traditiontajuina. Nämä parametrit Counting Crows hallitsee täydellisesti.
Musiikin olennaisinta sisältöä on sen tunneperimä. Yhtyeen antaumuksellinen americana soljuu kollektiivisten muistojen virtana, jonka Adam Duritzin tulkinta inhimillistää ja ankkuroi. Jokaisessa säkeessä on pieni haavoittava särmä, jokaisessa äänenpainossa yhtä paljon rakkautta ja menetystä.
Kaikupohjaa avartaa Counting Crowsin oma historia. Orkesteri on käynyt korkealla ja ammuttu pilkaten alas. Niinpä se osaa jakaa ymmärrystä niin taivaidentavoittelijoille kuin uskonsa menettäneille. Tarinoiden lomasta, ikääntyneen eksyneisyyden ja leimahdusherkän elämänhalun risteyksestä, muusikot löytävät lopulta myös itsensä: joukon kaveruksia, joille onneen riittää muutama tuttu sävel.
”When Bobby and the Rat-Kings come to play […] We’ll make ’em play / Play ’til the stars all fade.”