Salaliitto on edennyt neljänteen, tai tavallaan neljänteen ja viidenteen albumiinsa: Portaat on tuplalevy, jonka 15 kappaleen kokonaisuus kitarapoppia tuntuu ennakkoon vuorelta, mutta osoittautuu kiehtovaksi retkeksi.
Ensimmäisellä kuulemalla Portaat on tasaista virtaa. Kitara- ja laulumelodiat seuraavat toisiaan. Sanoihin ei meinaa kiinnittää huomiota. Albumi läpi lipuu huomaamatta. Kertaakaan ei silti tule tunne, että se olisi ylipitkä. Sitten saa huomata, että ne melodiat jäivätkin kummittelemaan päähän ja vetävät yhä puoleensa.
Tästä alkaa portaiden kulkeminen, muttei raskaasti ylös, vaan leppoisasti alaspäin. Ossi Alisaaren ja Timo Kuismasen kirjailemat melodiat ovat yhdessä hetkessä yhtä kuin pop The Smithsin tai The Curen hengessä, mutta seuraavaksi leijaillaan fiilistelevästi progemmin tai kumarretaan syvemmin suoraviivaisemman suomipopin perinnölle.
Ei ole todennäköistä, että Portaat olisi se albumi, jonka myötä Salaliitosta tulee hittibändi. Portaat on pop-kokemus, joka vaatii halua keskittyä ja paneutua siihen, mitä Salaliitolla on soitettavanaan ja sanottavanaan. Se kannattaa.
Elämälle ja itselleen pitää todellakin osata nauraa. Toisinaan joudun tosin muistuttamaan itseäni tuosta, koska tekstini tuntuvat usein vaipuvan kovin melankolisiin vesiin.
Laulaja-kitaristi Ossi Alisaari, 15 kappaleen tupla-albumi ei ole ihan tavallisin juttu single- ja striimikeskeisellä 2020-luvulla. Oliko teillä epäilyksiä siitä, kannattaako näin massiivinen albumi vai pitäisikö sitä pilkkoa?
– Alun perin meillä oli ajatuksena julkaista ihan tavallinen lp-levy, mutta kun korona iski ja levyn julkaisu meni uusiksi, päätimme jatkaa biisien tekoa, jotta voisimme karsia heikoimmat palat pois ja saada levystä mahdollisimman hyvän.
– Kävi kuitenkin niin, että materiaali oli mielestämme niin hyvää, ettemme raaskineet jättää kappaleita pois tai siirtää myöhemmin julkaistavien laariin.
– Mitä pidemmälle projekti eteni, sitä varmempia olimme siitä, että tämä on juuri oikea hetki julkaista pitkä ja keskittymistä vaativa teos, eikä tiputella tasaisin välein helposti naposteltavia singlejä.
Osa sävellyksistä on merkitty sinun, osa taas sinun ja kitaristi Timo Kuismasen nimiin. Mitkä asiat erottavat teidät kaksi säveltäjinä ja korostuvatko jotkin tietyt asiat erityisesti kimpassa sävelletyissä kappaleissa?
– Timon sävellykset perustuvat yleensä hienoihin kitarakuvioihin ja omalaatuisiin sointuihin, kun taas minun sävellykseni perustuvat enemmän kitarakuvioiden ja laulumelodian vuoropuheluun.
– Toisaalta olemme kyllä erottamattomat tämän bändin biisien säveltämisen puitteissa. Timolta tulee usein minua inspiroiva kitarakuvio, joka ei jätä minua rauhaan ja vaikkapa kertosäe tai b-osa tulevat minulta kuin itsestään.
Mukana on henkilökohtaisia ja elämää heijastelevia lyriikoita, muttei ilmiselvimmällä tavalla. Lisäksi teksteissä on tietynlaista pilkettä silmäkulmassa, eli elämä ei ole aina ihan haudanvakavaa?
– Karsastan jostain syystä tarinallisia tekstejä, joissa on selkeä kaari. Haluan yleensä mieluummin antaa kuulijalle vahvan vaikutelman siitä, mistä kappaleessa on kyse, kuitenkin yrittäen välttää liiallista kryptisyyttä.
– Kuulijanakin koen usein tarinoiden aukot kiinnostavimmiksi kuin tarinat jotka alkaa ja loppuu. Tällöin biisit kestävät mielestäni enemmän kuuntelukertoja.
– Toisaalta taas tällä levyllä on erittäin henkilökohtaisia kappaleita, joissa asiat sanotaan suoraan ja häpeilemättä, eli ilman sääntöjä mennään.
– Elämälle ja itselleen pitää todellakin osata nauraa. Toisinaan joudun tosin muistuttamaan itseäni tuosta, koska tekstini tuntuvat usein vaipuvan kovin melankolisiin vesiin.
Teksti: Aki Nuopponen
