Epica on yhdeksännen albuminsa kohdalla vihdoin tilanteessa, jossa se kuulostaa niin Epicalta, että on täysin kuulijasta kiinni, onko se ainoastaan hyvä vai myös mielenkiintoa laskeva asia.
Mark Janseniin ja Simone Simonsiin henkilöityvä Epica oli pitkään yhtye, jolle sinfoninen massiivisuus, progressiivinen metallisuus ja Simonsin ääni olivat vakio, mutta tunnelmat ja teemat vaihtelivat levyjen välillä paljon. Aspiralin kohdalla tilanne on se, ettei neljä vuotta Omegan jälkeen ole muuttunut paljon mikään.
Levyllä kuullaan seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs osa muinoin käynnistyneestä A New Age Dawns -saagasta, vaikkei uusista ajoista ole juuri tietoa. Jättimäisen albumin soidessa tutuilla aineksilla on pakko syventyä tavallistakin enemmän siihen, minkä tasoisia kappaleita Jansen, Simons ja muu bändi ovat tehneet.
Kaikki parhaat Epica-ainekset ovat kasassa. Jälki kuulostaa mielettömän isolta ja komealta. Aspiral ei olekaan millään muotoa huono albumi – Metanoia– ja Flight to Survive -kappaleilla se on jopa loistelias. Tunnin kokonaisuuden varrella huomaa kuitenkin, että Epica alkaa olla hieman liiankin Epica.
