Metallimusiikin yhtiöjätti Nuclear Blast tuli takavuosina tunnetuksi entuudestaan tuntemattomien yhtyeiden esiintuojana, mutta nykypäivänä käytäntönä on tehdä sopimuksia pienemmillä levy-yhtiöillä ansioituneiden bändien kanssa. Benelux-maissa lähes kulttistatuksen ansainnut Epica kuuluu juuri tällaisiin bändeihin, ja The Divine Conspiracyn myötä pyritäänkin paljon kotipiirejä pidemmälle.
Epicakin edustaa naislaulajavetoisen oopperametallin ylikansoitettua kastia, vaikka musiikkia on höystetty progressiivisilla kappalerakenteilla, murinalaululla ja jopa blastbeateilla. Melkoisesta sillisalaatista on siis kyse, vaikka kestokuuntelussa levyn logiikka selveneekin varsin johdonmukaiseksi. Sinfoniset kitaroiden ja koskettimien kaksintaistelut ja soundtrackmaiset breikit kurkottavat mahtipontisesti taivaan sineen, mutta sävellysten heikohko taso ja välinpitämättömyys edesauttavat valjua yleisvaikutelmaa.
Oma lokansa voitaisiin heittää myös levyn keskitasoisille soundeille, mutta eivät laulajatar Simone Simonsin tylsä perussopraano ja klassista musiikkia hyvin löyhäkätisesti apinoivat melodiat antaisi myöten missään tilanteessa.
