Ismo Alankoa voidaan verrata sellaisiin popmusiikin suurhenkilöihin kuin David Bowie tai Stevie Wonder. Paitsi että Alanko on varsinkin sointu- ja melodiamestarina mainittujen herrojen veroinen vapaa liitäjä, hänen uransa on taiteellisten voittojen lisäksi rohkeiden muutosten historiaa.
Alanko on vaihtanut soundiaan, soitinvalikoimaansa, yhteistyökumppaneitaan ja ties mitä etsiessään aina uusia tapoja tuoda biisejä maailmaan. Myös lyriikoissa on matkattu monissa maisemissa silkasta dadaismista yhteiskuntakritiikin kautta ihmissielun syväanalyysiin ja taiteen olemuksen pohtimiseen.
Uutukaisen kekseliäissä sanoituksissa käsitellään paljon vanhenemista ja vapautta sekä ikääntyvän artistin paikkaa jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Mukana on surua, mutta alankomainen, välillä hyvinkin piilossa pysyttelevä ilkikurisuus varmistaa, ettei katkeruus nouse pintaan – vaikkei siinäkään olisi mitään pahaa. Katkeruudellekin on taiteessa paikkansa. Hyvältä näyttää, pahalta tuntuu.
Sävellykset ovat kautta linjan komeita. Uljaimpina soivat ehkä Vapaa ja sitä seuraava, sinkkunakin julkaistu Hylkään. Ensiksi mainitussa olen kuulevinani inspiraatiota 1970-luvun Alice Cooperilta, jonka Alanko on nimennytkin haastatteluissa esikuvakseen.
