Siinä missä Ismo Alangon edellinen albumi Minä halusin olla niin kuin Beethoven (2019) oli rosoisempi, rockimpi ja riisutumpi, Me olemme ihme on hahmoteltu isosti soivaksi, täysiveriseksi poplevyksi.
Ismon vakibändin kanssa tehty uutuus on kollektiivisempi oman joukkueen teos kuin ryhmän aiemmat tuotokset. Tuotanto on kitaristi Jussi Jaakonahon ja isännän yhteistyötä. Muutenkaan ketään ei nyt ole kutsuttu kylään. Yhtye on moniosaajineen sitä tasoa, että se voi hoitaa kaikenlaisia osastoja. Esimerkiksi puhaltaja Joakim Berghäll on toteuttanut välillä mahtavasti pauhaavat jousi- ja sello-osuudet ja pasunisti/perkussionisti Juho Viljanen vastaa syntikoista, jotka ovat tässä paljon enemmän framilla kuin kitarat.
Varsinaiset sävellykset ja sanoitukset ovat kyllä selkeästi Ismoa: hetkittäin korva tarttuu hyvinkin tutunoloisiin melodiakulkuihin. Riippuu kuulijan virityksestä, onko se sitä taattua Ismoa vai onko kyse maneereista.
Poikkeava kattaus ja vapauksia suosinut tekotapa tuovat joka tapauksessa huomattavaa tuoreutta kokonaisuuteen. Teksteissään Ismo vakuuttaa komeasti. Teräviä oivalluksia ja raadollistakin ironiaa löytyy runsaasti, kun hän pohtii modernin elämän ja ihmissuhteiden kommervenkkejä niin vilpittömästi kuin raitistuneen kuusikymppisen kuuluukin.
Ehdoton suosikkini on persoonallisuudellaan epäilemättä hitiksi nouseva ensisingle Synkkää musiikkia, joka kiitää taivaanrannassa syntikkapilvessä filosofisesti melkein kuin vaihtoehtoinen Hawkwind katajaisen mentaliteettimme vaikuttavasti paketoiden.
Me olemme ihme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, vaikka moneen paikkaan sukkuloikin.
