Hyvät renkutukset ovat tärkeä osa rockia. Vuoden turhin laulu ei ole Ismo Alangon runsaan laulutuotannon syvähenkisin eepos, eikä edes uutuusalbuminsa tähtihetki. Jotain olennaista tämä reippaasti hoilottamaan kannustava renkutus kuitenkin kiteyttää Alangon tuoreen kokoonpanon vahvuuksista.
Lievästi ylipitkä Maailmanlopun sushibaari on viihdyttävästi polveileva, suorasta svengistä surrealismiin sulavasti etenevä, mutta ennen kaikkea vapautuneen oloinen kokonaisuus. Teho Majamäen kanssa kahteen pekkaan rakennetuissa rosoisen rönsyilevissä sointimaailmoissa oli ansionsa, mutta hyppy verevään ja rytmisesti notkeaan rokkibändisointiin tuntuu nappisiirrolta tähän saumaan. Onkohan Ismo Alangon lauluja paketoitu aiemmin näin juurevasti rullaavaan kuosiin?
Harmaa on hyvä väri, Itara kitara ja Kahdeksantoista aina -kappaleissa syntyy mehukas mielikuva Alangosta julistamassa sanottavaansa seikkailunhaluisen ja pikkaisen kajahtaneen rhythm and blues -yhtyeen avustuksella. Etenkin puhaltimien ja Jussi Jaakonahon rouhean ja äärimmäisen tyylitietoisen kitaroinnin yhteisvaikutus on tömäkkä. Hehkeä rokkigroove on erityisen tehokasta kuultavaa, koska sitä on annosteltu oikein.
Alanko ei olisi Alanko, ellei albumilla olisi myös jotakin aivan muuta. Hän on draamantajultaan aina ollut suomalaisen rockin kantapeikoista terävimpiä. Alanko osaa rakentaa jännitteitä, vyöryttää sumeilematta ja lyödä jarrut pohjaan. Naapurin saunareissu -kuvaelma on hirtehisen hyytävä esimerkki tarinankertojan kyvystä vangita kuulija hyppysiinsä.
Jokainen pidemmän uran tehnyt ja tunnistettavan käsialan löytänyt lauluntekijä toistaa jollakin tasolla itseään. Tälläkin kolmentoista laulun mittaisella rykäisyllä on useampia déjà vu-seisakkeita. Mutta niin pitää ollakin. Jos taiteilija ei saisi kuulostaa itseltään, keneltä hänen pitäisi sitten kuulostaa?
Ismo Alangolla on aiemminkin ollut pelisilmää soittokavereiden valinnassa. Rokkisoiton oppisuuntia ja vivahteita oikein törmäyttämällä luovuuden veri ei sakkaa suoniin, vaan kohisee. Vaikka Alangon tapaisia tekijöitä usein arvotetaan jonkinlaisina autonomisina saarekkeina ja poikkeusyksilöinä, he ovat musiikin toteutusvaiheessa täysin riippuvaisia ympärillä toimivasta kollektiivista. Ilman oikeita oikeita käsiä ei synny mitään. Nyt Ismo Alangolla on tukenaan umpiasiallinen ryhmä ja se kuuluu tämän levyn luovassa melskeessä.
