Hüsker Dün kanssa monia 1980-luvun parhaista albumeista tehnyt Bob Mould on kunnostautunut omillaankin. Soololevy Black Sheets of Rain (1990) ja Sugarin kanssa äänitetty Beaster (1992) olivat täysin Hüsker Dün tasoa. Vaikka suurimmista merkkiteoksista on jo aikaa, uudempikin tuotanto on ollut varsin hyvää. Edellisestä Blue Heartsista alkaa olla viisi vuotta, mikä on Mouldin uran tähän asti pisin levytystauko.
Jos Blue Hearts oli äkäisempi protestilevy, Here We Go Crazylla palataan Beauty & Ruinin (2014) tapaiseen melodisempaan ilmaisuun. Mouldin sointukulut ja melodiat ovat edelleen välittömästi tunnistettavia, mutta biisit tuntuvat silti tuoreilta.
Osasyy tähän on Mouldin ilmiömäinen ja täysin aliarvostettu osaaminen kitaristina. Mould löytää harvinaisempia sointuja, joita harva soittaja käyttäisi tai edes tuntee, ja saa ne kuulostamaan vaihtoehtorock-kontekstissa täysin luontevilta.
Sugarin ystäville uusi levy on varmasti tervetullut tapaus, sillä se sisältää edeltäjiään enemmän koukkuja ja tarttuvia kertsejä nimibiisistä hüskerdümaiseen Breathing Roomiin. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa viittä vuotta.
