BOB MOULD: Body Of Song

Mielenkiintoinen yhteensattuma, että kaksi rosoisen kitarapopin suurta vaikuttajaa julkaisee soololevyn suunnilleen samoihin aikoihin, vieläpä saman levymerkin kautta. Yli nelikymppiset kaljupäät näyttävät, ettei intensiteetin tarvitse laskea iän karttuessa ja hiusten harvetessa. Lähestymistapa tekemiseenkin voi olla hyvin erilainen ja silti toimia. Mould peruuttaa hieman takaisin päin elektronisen tanssimusiikin suunnalta ja poimii kellarista takakonttiin sähkökitarat, Black puolestaan on hypännyt bussin kyytiin ja matkustanut Nashvilleen.

Bob Mould tuli tutuksi Hüsker Dü- ja Sugar-yhtyeistä, mutta miehen pari viimeisintä julkaisua ovat olleet täysin eri laidalla eli vahvasti konemusiikkia. Huhuttiinpa hänen jopa luopuneen kitaroista musiikin tekemisessä lopullisesti. Body Of Song on niitä kuitenkin tulvillaan. Koneitakin löytyy, mutta lähinnä mausteena.

(Shine Your) Light Love Hope -kappaleessa on levyn voimakkain tanssibiitti ja varmuuden vuoksi laulukin on ajettu vocoderin läpi. Best Thing ja Missing You viehättävät varmasti miehen varhaisemmasta tuotannosta pitäviä, molemmat istuisivat saumattomasti jollekin Sugarin levyistä. Kohokohdiksi nousevat upean intohimoisesti laulettu Underneath Days ja levyn hienoin hidas laulu Gauze Of Frienship. Kappale voisi olla kauan unohduksissa ollut Pete Townshend- sävellys, out-take Who's Nextilta.

Frank Black äänitti Honeycomb-levyn neljässä päivässä Nashvillessa juuri ennen Pixiesin suurta comeback-kiertuetta. Johtoajatuksena oli tehdä jotain samanhenkistä kuin Dylanin Blonde On Blonde, nokkelasti nimi olisi tietenkin ollut Black On Blonde! Yhteistyökumppaneiden nimilistaa levyvihkosesta lukiessa olo on kuin selailisi Peter Guralnickin Sweet Soul Music -kirjaa. Löytyy Steve Cropper, Spooner Oldham, Dan Penn… Ei siis ihme, että lopputulos on mitä hienointa country- soulia.

Muutamia pieniä päällekkäisäänityksiä lukuun ottamatta livenä äänitetty albumi hengittää rauhallisesti ja konkareiden soitto on mieltä hivelevän vähäeleistä. Black itse laulaa upean laiskasti, eikä miehen tavaramerkiksi muodostunutta äänenrepimistä tässä yhteydessä kaipaa laisinkaan. Heti avauskappale Selkie Bride on täysi kymppi ja jatkossakin rima pysyy korkealla. Kolme lainabiisiä istuvat luontevasti kokonaisuuteen, myös Elviksen Girls! Girls! Girls! -leffasta löytyvä Song Of The Shrimp, jota ei ihan ensimmäisenä uskaltaisi odottaa. Viimeisenä kuultavan Sing For Joyn kuunteleminen on rankasta tekstistä huolimatta silkkaa iloa!

Molemmilta levyiltä olisi voinut huoletta napsaista pois pari heikompaa palaa, Honeycombilta vaikkapa hienonimisen My Life In Storagen ja Body Of Songilta lopetusraidan Beating Heart The Prizen, joka päämäärättömästi harhailee kuusi ja puoli minuuttia päätymättä oikein minnekään. Kuitenkin kyseessä on kummaltakin mieheltä selkeä ryhtiliike. Millaisenkohan levyn Mould olisi saanut aikaan Nashvillessa?