Arvio: Kunnon musiikin pitää aina vähän itkettää – Khruangbinin levy saa ajattelemaan Aki Kaurismäkeä

Samalla kun A La Sala -albumin hallusinaatiofunk laukaisee helteisellä pehmeydellään mielihyvän aallot liplattamaan, huomaan ajattelevani Aki Kaurismäkeä. Perustuuko Houstonista, Texasista kotoisin olevan Khruangbin-trion rautaisuus kaurismäkeläiseen toiston ja omalla mukavuusalueella haahuilun metodiin?
Yhtye on kitaristi Mark Speerin suulla ilmoittanut toimivansa juuri näin. Bändin pyrkimyksenä ei ole vilkuilla levottomasti uusia musiikin tekemisen metodeja etsien. Ideana on luottaa omaan identiteettiin bändinä ja tutkia mitä itsevalituilla työkaluilla ja tyylillisillä palikoilla voi saada aikaan. Sekä Kaurismäki että Khruangbin edustavat taiteessaan jääräpäistä viihtymistä itse rakennetussa esteettisessä maailmassa, jossa paahdetaan loputonta jatkotutkimusta ja hinkataan vivahteita kondikseen. Kun jaksaa hieroa, syntyy A La Sala tai Kuolleet lehdet.
Ilmaisunsa kihisevän sensuelliin kuosiin viimeistelleen ryhmän leijailevaa ja rakeista sointia kuunnellessa on helppo ymmärtää, miksi juuri Khruangbin on instrumentaalimusiikin loistava majakka ja globaalin pop-perinnön kanssa leikittelevän skenen kärkinimi. Bändin aasialais-afrikkalais-eteläamerikkalais-psykedeelis-dubahtava-kvasi-trooppinen funk-keitos on sulateltu ja prosessoitu riittävän pitkälle omaksi ilmaisuksi. Soundillisesti lähes naurettavan kova A La Sala ei ole kuriositeetti tai pinnallinen tyylileikki etnisillä vaikutteilla, vaan oppitunti kurinalaisen trippailun ja värikylläisen minimalismin voimasta.
Khruangbin näyttää viidennellä albumillaan, mitä turhan pois raivaaminen käytännössä edellyttää toimiakseen. Kylmäpäisen karsimisen jälkeen musiikkiin jäävät elementit joutuvat todella tiukkaan syyniin. Trio on kuin yksinkertaisuuteen perustuva keittiö. Raaka-aineiden laadun suhteen ei voi oikoa yhtään. Jokainen säie kuuluu ja maistuu, eikä mihinkään pääse piiloon. Mukaan valittujen yksityiskohtien tulee olla juuri niitä, joissa piilee olennainen.
Mark Speer, Rita Lee Ochoa ja DJ Johnson muodostavat soitannollisesti erikoiskolmikon, jonka telepaattinen yhteispeli on vangittu täydellisesti A La Sala -albumin levollisesti hengittävään kehikkoon. Speer ja Johnson ovat virtuooseja, jotka pitävät taitonsa kurissa. Rumpali Johnsonin kompeissa on pelottavaa imuvoimaa ja iskuissa spirituaalista tehoa. Jopa yksittäiset virvelirummun lyönnit tuntuvat räsähtäviltä kosmisilta viesteiltä samaan tapaan kuin 1970-luvun klassisilla dub-levyillä. Lavalla peruukkiin piiloutuva kitaristi Mark Speer on melodiavastaava ja soundiltaan kaupungin coolein maalailija. Rita Lee on pelisilmältään korkeimman asteen operaattori ja karismapäällikkö. Hänen huokailulaulunsa ja tyynen uhmakkaat bassokuvionsa tuovat Khruangbinin musiikkiin inhimillisen lämmön, läsnäolon ja ovelan mystisen taajuuden.
A La Sala on sävellyksellisesti sävykäs ja koskettava levy, johon latinomaailmasta ammennettu melankolia ja paatos tuo lisäsyvyyttä. Speerin mehukkaimmat kitarakuljetukset ovat häpeämättömän sentimentaalisia muistutuksia siitä, että kunnon musiikin pitää aina vähän itkettää.