Euroviisuedustuksineen ja Iron Maidenin lämppärikiertueineen menestysputkessa kiitävän saksalaisen Lord of the Lostin keulahahmon soolodebyytti pelaa samoilla vahvuuksilla kuin miehen emoyhtyekin. Tällä kertaa mennään kuitenkin 80-lukulaisen syntikkapopin keinoin.
Chris Harmsin karismaattinen laulusoundi sekä levyn avaran ilmavaääniset syntikat ja säksättävät sekvensserit luovat kohtalokkaan romanttisen ilmapiirin, jota hallitsevat haikeansuloiset melodiat. Toisinaan mieleen nousevat Alphaville ja Depeche Mode, hunajaisimmissa hetkissä myös Modern Talking.
Harms vakuuttaa, olipa kyseessä sitten darkwave- ja goottivaikutteinen tanssibiitti tai maailmantuskaa huokuva eroballadi. Albumin levollinen äänikuva on asiaankuuluvan retrolla tavalla nautinnollisen eheä. Keveämpienkään synapopmelodioiden valoisuus ei tunnu irralliselta, kuten Lord of the Lostin mörkin goottirockin seassa toisinaan.
Harmsin lämpimänkarheassa bassobaritonissa on ylimaallista lopullisuutta, joka pääsee erityisen hienosti oikeuksiinsa kipeänhartaassa Past Painissä ja paatoksellisessa May This Be Your Last Battlefieldissä.