On vaikea uskoa, miten kovia metallilevyjä kasarilla perustetut merkkibändit yhäkin takovat.
Vuonna 1988 kasatun Paradise Lostin tapauksessa laatu ei toki sinänsä yllätä, eihän bändi ole tehnyt heikkoa levyä pitkiin aikoihin. Silti yhtyeen seitsemästoista (lukua piti sulatella hetki itsekin) studioalbumi meinaa riemastuttaa kyyneleet silmiin. Bloody hell, että rakastan näitä miehiä.
Siitä on kolmetoista vuotta, kun Lost julkaisi Tragic Idolin, albumin joka toi yhden suurimmista suosikkiyhtyeistäni takaisin suvereenien mestarien sarjaan. Nyt ollaan samoilla paaluilla: kitaristi Gregor Mackintoshin tuottama Ascension on hiton hyvä levy, joka ei jätä valittamaan oikeastaan miltään osin.
Kyseessä on monipuolinen, yhtyeen eri vahvuudet tyylikkäästi paketoiva pläjäys, josta on aistivinaan uusiakin vinkeitä. Ainakin jännistä länkkärisävyistä täysimittaiseen goottilaiseen jylhyyteen matkaava Lay a Wreath upon the World on jotain, mitä bändin julkaisuilla ei ole kuultu aiemmin.
Lostin historiasta kuuluu eritoten sen kanonisoitu kulta-aika. Menossa haiskahtaa siis ysäri – niin Icon, Draconian Times kuin One Secondkin – muttei mitenkään alleviivatusti vaan pikemminkin hengessä. Hillityin sulkakynänvedoin.
Biisit ovat kauttaaltaan kovia. Mackintoshin liidikitara viiltää nautittavia haavoja, ja laulaja Nick Holmes on eri sävyineen perin väkevässä vedossa. Ikä ei kuulu negatiivisessa mielessä yhtään missään, eikä sen tässä vaiheessa toki kuulukaan. Alle kuusikymppinenhän on nykyrockissa poikanen.
Vaikka puhe kääntyy Lostista jutustellessa usein juuri Mackintoshin juonimaan melodiamaailmaan, rytmiikka ja rumpalointi on aina ollut bändissä merkittävässä roolissa – joskus iskut ovat osuneet heikommin, useimmiten paremmin. Seitsemän vuoden ja parin edellislevyn (Medusa, 2017, ja Obsidian, 2020) ajan Lost-pallilla paukutellut Waltteri Väyrynen nyt ei ainakaan mokaillut ennen poistumistaan Opethin matkaan.
Kaiken ymmärrykseni mukaan Ascensionilla rumpaloi Guido Zima Montanarini. Liekö pohjoisenglantilainen ja italialainen käsitys huumorista liian etäällä toisistaan, mutta nyttemmin miehen on jo korvannut kanssaengelsmanni, paluumuuttaja Jeff Singer. Albumin kapulointi on joka tapauksessa kelpo työtä: iskutus on täpöntiukkaa, kun tarvitaan, ja letkeän groovaavaa, kun sille on paikkansa.
Vähän hullulta näin tuntuu kirjoittaa, mutta vaikuttaa siltä kuin Paradise Lost olisi jälleen kerran pienen uudelleensyntymän äärellä. Voisiko olla, että parin vuoden takainen uusintaversio Iconista putsasi pöydän myös laajemmalti kuin tekijänoikeuksien osalta?
Niin paljon kuin klassikkobändien hallitsevasta asemasta nykymusiikkimarkkinoilla tuleekin kitistyä, suu menee suppuun joka kerta, kun törmään tämänkaltaisiin teoksiin. Marina vaihtuu kirkkaaseen ajatukseen: tästä menosta on nautittava niin kauan kuin se vielä kestää.
