Doom metal -bändiksi Paradise Lost on aina ollut poikkeuksellisen helposti lähestyttävä. Vaikka edelliset The Plague Within (2015) ja Medusa (2017) olivatkin toinen toistaan raskaampaa vääntöä, olivat No Hope In Sightin ja Blood & Chaosin kaltaiset biisit täynnä vastustamattomia koukkuja, jotka takasivat uusia kuuntelukertoja ja sitä myötä myös levyjen vaikeampien biisien avautumisen.
Kuudennellatoista studioalbumillaan Paradise Lost on kääntänyt suuntansa takaisin lähemmäksi 1990-luvun puolivälin klassikkojensa soundia. Obsidian on edeltäjiään astetta kevyempi ja monisävyisempi, mutta helpommasta levystä ei silti ole kyse. Melodisesti bändille tyypillistä Ending Daysia lukuun ottamatta ei tarttumapintaa ole jätetty. Obsidian on pelkkiä vaikeita biisejä. Bändiä tuntemattomalle suosittelisikin siksi ehdottomasti mieluummin ensin The Plague Withinia, In Requiemia (2005) tai Draconian Timesia (1995).
Jokaisen hyvän levyn tavoin Obsidianilta löytyy kuitenkin jokaisella kuuntelukerralla uusia tahoja. Aivan Englannin toisen doom-legendan My Dying Briden uuden The Ghost of Orionin tasolle Obsidian ei nouse, mutta se on silti erittäin tyylikästä jatkoa Paradise Lostin jo 30-vuotiselle uralle.
