Paradise Lost käyttää levynsä nimessä otsikkoa, joka mitä ilmeisimmin kertoo tunteista, joita bändi on kokenut matkan varrella. Brittijoukkueen ura kun ei ole ollut pelkkää ylämäkeä hienosta 1990-luvun jaksosta huolimatta.
Bändi alkoi jo edellisellä levyllään (Faith Divides Us – Death Unites Us, 2009) tarkastella juuriaan, joskin selvästi ansiokkaammin kuin monet muut samaan urakkaan ryhtyneet. Silti Tragic Idolin startti sävähdyttää tavallista syvemmältä: tämähän lähtee käyntiin kuin Icon (1993) konsanaan.
Ei Paradise Lost kuitenkaan apinoi itseään, kunhan vain vähän herättelee heti alkuun. Tragic Idolin johtotähtenä on silti luodata samoja synkissä vesissä kelluvia tuntoja kuin 19 vuotta sitten. Ja juuri tunnelmapuolella Paradise Lost tekee vakuuttavaa jälkeä. Se on synkkä, ankara ja ahdistava, mutta sävellyksistä voi aistia, että tarkoituksena on nyt puhdistautuminen. Ajatus kulminoituu Honesty In Deathiin, joka kuvaa ihmisen nöyryyttä kuoleman äärellä. Aivan kuin Paradise Lost olisi myös nöyrempi kaiken kokemansa jälkeen ja pystyisi nyt keskittymään olennaiseen.
Paradise Lost on tuntunut jo jonkin aikaa tietävän, että sillä on oma polku kuljettavanaan. Sen ei pidä eikä tarvitse noudattaa kuin omaa visiotaan, ja se visio on ennenkin hyväksi havaittu.
