Arvio: Esikoisellaan vakuuttaneen Dina Ögonin uutuus tuo mieleen Juhla Mokka -mainoksen – huonolla tavalla

Arvio julkaistu Soundissa 1/2023.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Dina Ögon
Oas
Playground

Vuonna 2021 esikoisellaan hyvän kuhinan aikaansaaneen Dina Ögon -yhtyeen toinen albumi saa minut ajattelemaan Juhla Mokka -mainoksia. Muistatte varmasti ne tunnelmalliset ja taiten sommitellut kaupalliset kuvaelmat, joissa taidokas käsityöläinen esittelee työnsä hienouksia filosofoiden ja kahvia siemaillen.

Dina Ögon -kippari Daniel Ögren voisi hyvin hörppäillä mokkaa ja kertoa, miten paras mahdollinen 1970-lukua mallintava pop-sointi vaatii syntyäkseen paitsi oikeat laitteet ja taitoa ennen muuta rakkautta. Ögren edustaa tyylipuhtaasti nykypopin kaistaa, jota voisi kutsua artesaaniretroksi. Musiikki on ilmiselvästi menneisyydestä ammentavaa tai jopa sitä suoraan kopioivaa. Toisaalta se on niin taitavasti tehtyä, ettei sitä voi kunnianhimon puutteesta syyttää.

Dina Ögonin tärkein ase sovituksellisessa mielessä on ilman muuta laulaja Anna Ahnlund. Hänen taiten kerrostettu äänensä tuo kappaleisiin kotimaan lämpöä, keijukaismaista satumaisemaa ja maanläheisyyttä, joka antaa tyylittelylle sielun. Ilman Ahnlundia Ögrenin musiikki olisi hyvin lähellä bändikaverinsa Sven Wunderin library-musiikista inspiroitunutta laatu-muzakia.

Jos uneliaasti jumittava Mellan Slagen putkahtaisi esiin joltain kirpparilaarista löytyneeltä oudolta fuusiolevyltä, räppituottajan sample-sormi alkaisi syyhytä toden teolla.

Paikoin Dina Ögon steppaa rajan tylsällä puolella ja muuttuu sielukkaasta epookkipopista äänitapetiksi. Parhaimmillaan seos on silloin, kun se soi popmaisuutta ja viihteellisyyttä pelkäämättä. Levyltä löytyy helposti täysi kourallinen euforian väristyksiä synnyttäviä numeroita. Berget-kappaleen auvoisuus on ruotsalainen vastine meidän iskelmänostalgiallemme. Mormor on nimeään myöten supersympaattinen. Ihanasti laulettu Docka on lempeydessään uskomattoman funky satutuokio. Jos uneliaasti jumittava Mellan Slagen putkahtaisi esiin joltain kirpparilaarista löytyneeltä oudolta fuusiolevyltä, räppituottajan sample-sormi alkaisi syyhytä toden teolla.

Daniel Ögrenin ja tovereidensa aukottomaksi audionautinnoksi hieroma albumi voisi itse asiassa olla levykeräilijän uneksima miljoonan dollarin löytö, 1970-luvun unohdettu helmi. Niin vakuuttava tuotos Dungenin ja Khruangbinin tapaisten nimien tasolle kurkottava Oas on. Kysymys kuuluukin, olisiko levy kiinnostavampi, jos se ei olisi niin täydelliseksi leivottu?

Tyyliniekka on halunnut haastaa itsensä ja tehdä kaiken aiempaa paremmin, eli oikein, eli juuri niin kuin 1970-luvun parhailla levyillä tehtiin.

Dina Ögonin debyyttialbumi ja Ögrenin julkaisemat soololevyt toimivat kiinnostavana peilinä ja vertailukohtana Oasin huolitellulle maailmalle. Etäältä katsottuna Ögrenin musiikin tyylilantrinki on sama. Otetaan pehmeyttä soft rockista ja pehmosoulista, kevyesti jazzille silmää iskevää harmoniaa varhaisesta fuusiosta, basson ja rumpujen korostunut rooli funkista ja epämääräiset lisämausteet Turkin ja Brasilian tapaisista aikamme musanörttien vakiolaareista.

Levyjen välillä on helppo nähdä selvä kulkusuunta. Tyyliniekka on halunnut haastaa itsensä ja tehdä kaiken aiempaa paremmin, eli oikein, eli juuri niin kuin 1970-luvun parhailla levyillä tehtiin. Aiemmissa töissä on kuultu enemmän kotikutoisuutta, elektronista kevythäröilyä, pientä nyrjähdystä siellä ja naivistista irrottelua täällä. Nyt jokainen värisävy on tyylikkäästi paikallaan, maut sopivat yhteen ja kaikki on moitteetonta. Niinpä. Moitteettomuus on tylsää.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa