CALLISTO: Providence

CALLISTO
Providence
Fullsteam

Postrock. Tuo kaupallisesti vinoutunut musiikin alatyyli, joka antaa itsestään tarkoituksellisesti hieman esoteerisen kuvan. Pitkiä kappaleita, hitaasti rakentuvia teemoja, kontrasteja. Täyteliäs, orgaaninen äänimaailma, jossa laulu on yksi instrumenteista. Tai no, aina sitä laulua ei edes ole.

Postrockissa kaikki, minkä voi popmusiikin näkökulmasta tehdä väärin, tehdään väärin. Termi antaa kieltämättä mahdollisuuden laveille tulkinnoille. Todellisuudessa suurin osa sitä käyttävistä yhtyeistä kuulostaa samalta.

Kolmannen levynsä julkaiseva Callisto on aina osannut hyödyntää käyttämiensä työkalujen sisältämät ristiriitaisuudet. Kun yhtye edellisellä levyllään (Noir, 2006) lähes kadotti itsensä instrumentaaliprogeilun uumeniin, Providencella paljon on jätetty nimenomaan laulun varaan. Melodinen ulottuvuus on määrittänyt uudenlaisen viitekehyksen, jossa instrumenttien keskinäiset sovitukset ovat saaneet enemmän liikkumatilaa. Tunnelma on Noirin lailla lähinnä unen­omainen, mutta kokonaisuudesta voi alkuun olla vaikeampi saada otetta.

Providence etenee piinaavan hitaasti. Ratkaisevat siirrot ovat usein huomaamattomia, ja tapahtuvat harvoin silloin kuin niitä eniten odottaisi. Temppu saattaa olla niin itsetarkoituksellinen, että se tuntuu jo luonnolliselta.