Turusta ponnistava Callisto on ottanut operoidakseen post rockin ja metallin erikoisessa välimaastossa. Kombinaatio on vähintään mielenkiintoinen, vaikka lopputulos jääkin hivenen kaksijakoiseksi. Melankolisimmillaan Noir on pakahduttavan kaunista kuultavaa, pahimmillaan taas puuduttavan pitkäveteinen.
Asiat ovat kohdallaan yhtyeen antaessa pateettisten melodioiden vaeltaa ilman raskaskätistä painotusta. Alarekisterissä möyrivät hevikitarat toimivat vielä levyn alkupuolella kontrastina kauniille sävellyksille, mutta puolivälin kieppeillä tuntuu kuin punainen lanka katkeaisi. Ensi kuulemalta hypnoottisilta vaikuttavat riffit muuttuvat karvan verran monotonisiksi – ei niin, että kuulijan keskittymiskyky herpaantuisi, mutta vaarallisen liki kuitenkin. Tästäkin huolimatta bändi soittaa kaikin puolin osaavasti ja on luultavaa, että Noirin materiaali syttyy hehkuvampiin liekkeihin vasta keikalla.
Nettisivujensa mukaan Callisto heittää erinäisiä keikkoja yhdessä Magyar Possen kanssa. Kombinaatio kuulostaa houkuttelevalta, mutta siinä missä porilaiset ovat jo sisäistäneet nyanssireseptinsä, tulisi Calliston kallistua kollegojensa suuntaan.