DJ SHADOW: The Private Press

Yleisesti käytetyn dikotomian mukaan on olemassa kahdenlaisia artisteja. Niistä arvostetuimmat ovat sellaisia, joihin muita taiteilijoita verrataan ja joiden levyt arvostellaan suhteessa artistin aiempaan tuotantoon. Loput ovat puolestaan sellaisia, joiden julkaisut sovitetaan oikeaan kontekstiin vertaamalla niitä toisten tekemään musiikkiin. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat muun muassa todelliset musiikilliset uudistajat ja edelläkävijät (Kraftwerk, Frank Zappa), jonkin tyylisuunnan tai trendin ehdottomaksi keulakuvaksi muodostuneet artistit (James Brown, Oasis) sekä poikkeuksellisen ansiokkaan ja vaiherikkaan uran tehneen taiteilijat (David Bowie, Van Morrison).

DJ Shadow'n (Josh Davis, syntynyt 1973 San Franciscossa) syksyllä 1996 ilmestynyt Endtroducing…-esikoinen on albumi, jonka rinnalle kaikki sen jälkeen julkaistut kokeelliset hip hop -levyt automaattisesti asetetaan. Kyseisen kiekon arvostusta kuvaa oivallisesti se, että vaikutusvaltainen uuden tanssimusiikin erikoisjulkaisu Muzik valitsi vastikään Endtroducingin "kaikkien aikojen parhaaksi dance-albumiksi." On siis aivan varma, että The Private Press on levy, jota niin hip hop -piirien auktorisoimat artistit kuin vasta aloittelevat levysoitintaiteilijat ja sampleristit kuuntelevat poikkeuksellisen tarkkaan.

Vaikka popmusiikki on jalkapallon ohella ainoa taidemuoto, johon voin sanoa suhtautuvani intohimoisesti, on yksi tärkeimmistä oppimistani asioista olla ottamatta sitä liian vakavasti. Musiikkia tulee tehdä ennen kaikkea nautittavaksi, ei analysoitavaksi. Musiikkia täytyy pystyä kuuntelemaan musiikkina, ei pelkkinä piilomerkityksinä ja kulttuurisina referensseinä. Sen vuoksi olen erittäin ilahtunut, että yleistunnelmaltaan yllättävänkin melankolinen The Private Press toimii aivan erinomaisesti ns. jokapäiväisessä kuuntelussa. Se on levy, josta on helppo nauttia musiikin emotionaalisuuden, esteettisyyden ja elokuvallisuuden takia. Erityisesti Josh Davisin draaman taju loistaa David Holmesin synkistä soundtrackeista muistuttavalla Giving Up The Ghost -raidalla.

Albumin polveilevan rakenteen, sen monikerroksisen äänimaailman ja kappaleiden toteuttamisessa käytetyn kollaasitekniikan puolesta The Private Press ei ole radikaali irtiotto Endtroducing…-levystä. Vaikka kokonaisuuteen on jopa upotettu samantyyppisiä vinjettejä ja vitsejä kuin debyytillä, ei Josh Davis kuitenkaan toista itseään, vaan osoittautuu asemansa ansaitsevaksi artistiksi. Useimmissa The Private Pressin kappaleissa on vahvaa tekijälähtöistä syvyyttä eikä yksikään sen raidoista maistu pelkästään ylivertaisten teknisten taitojen esittelyltä. Jopa Paul's Boutique -henkinen scratch-näytös Walkie Talkie ja railakkaan lyhytelokuvan ääniraidasta menevä Mashin' On The Motorway -romuralli oikeuttavat olemassaolonsa hauskuudellaan ja holtittomuudellaan.

Jos haluatte helpon määritelmän siitä, millaista on 2000-luvun paras rytmimusiikki, kuunnelkaa levyn viimeinen varsinainen kappale You Can't Go Home Again. Ennakkoluuloton biittibonanza kiteyttää seitsemään minuuttiin kaiken sen, mikä on parasta The Private Pressissä – naittamalla aivan äärimmäisen The Police -svengin autenttiseen Hyvät, pahat ja rumat -tunnelmaan.