Kalifornialainen DJ Shadow nousi huipulle heti ensialbumillaan. Eikä ihme, sillä kun täysin levysoitinten ja samplerien varaan rakennettu Endtroducing… kymmenen vuotta sitten ilmestyi, mitään vastaavaa ei ollut koettu. Samalla metodilla oli tehty raplevyjä jo vuosikausia, mutta koska tämän albumin musiikin funktio ei ollut toimia taustana puhelaululle, se avasi aivan uuden maailman. Ja meitä suomalaisia tietenkin kutkutti, että yksi loopeista oli napattu Pekka Pohjolan vuoden 1974 levyltä Harakka Bialoipokku.
Aikain kuluessa Endtroducing… on vain kasvanut korkoa, mitä arvostukseen tulee. On totta, että levyn kekseliäs fuusio- ja kollaasitekniikka oli aikaansa edellä, mutta sama siihen silti pätee kuin vaikka Miles Davisin ja Teo Maceron vuonna 1969 vastaavalla tavalla, mutta alkeellisimmilla aseilla, luomaan In A Silent Wayhin: jos teknisten innovaatioiden takaa ei löydy ideoita, uutta ei synny.
DJ Shadow’n ura onkin noista hetkistä lähtien ollut tavallaan alamäkeä. Niin pahan tyhjän paperin kammon kolossaalinen onnistuminen heti debyytillä loi, että kakkoslevyä saatiin odottaa peräti kuusi vuotta. Välissä Josh Davis toki teki parikin U.N.K.L.E.-kiekkoa ja hääri siellä täällä, mutta jännitti selvästi ikioman uran edistämistä. Suotta jännitti, sillä The Private Press on ehjä ja Shadow-otsikon väärti kokonaisuus.
Sitä on myös uusi The Outsider, vaikka nyt ollaankin liikkeellä täysin tuorein kujein. Levyltä löytyy soulia, beastieboysmaista punkrock-kohellusta, ultramoderneja biittejä ja lukuisia laulu- tai puhelauluraitoja. Siinä missä DJ Shadow on tähän saakka tehnyt varsin pehmeää äänimaailmaa, on säröä ja rosoa nyt ladattu tykkeihin enemmän kuin koko tähänastisella uralla yhteensä.
The Outsiderilla entinen levarien Lennon kuulostaa suuttuneelta. Albumin yleinen atmosfääri ja biisit kuten Broken Levee Blues antavatkin ymmärtää, että kyseessä on Shadow’n ensimmäinen selkeästi poliittinen tai ainakin kantaa ottava levy. Täysin instrumentaalisin keinoin siihen olisi vaikea päästä.
