THE DUPLO!: Rainbow

Duplo tekee asiat käänteisessä järjestyksessä. Kolme vuotta sitten ilmestynyt debyytti hämmensi kuulijat sekopäisen kokeilevalla meiningillään, kun taas nyt ilmestynyt kakkoslevy yllättää olemalla varsin perinteistä kitarapoppia. Kunnioitettavan hyvin Duplo saa molemmat reseptit toimimaan. Toisaalta eivät levyt loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan ole, sillä vaikka esimerkiksi Take it EZ on Byrds-tyylinen folkbiisi, on Rainbowkin suureksi osaksi melko vinksahtanut ja omituinen levy.

Kun yleensä lo-fi -estetiikassa äänityksen tekninen taso on huono, Duplolla lo-fi liittyy soittajien taitoihin ja muihin musiikillisiin ominaisuuksiin. Duplolla kun ei ole juurikaan loistavia sävellyksiä, soitto pysyy kasassa vaihtelevasti ja Aleksi Pahkalan laulu on harvinaisen laadutonta. Duplon saldon nostaa plussan puolelle kuitenkin juuri tästä amatöörimäisyydestä ammentava omaleimaisuus, joka ei kuulosta itsetarkoituksellisen kömpelöltä, vaan ihailtavan luonnolliselta.

Levyn keskeinen biisi on Keys of life, jossa hoetaan kahta Duplon avainsanaa: underground ja Helsinki. Kappaleen tyyli on leppoisa kitarapop, joten lauseen "house music will never die" toistaminen tuntuu kieltämättä hieman omituiselta. Debyyttilevyn konerytmien sekaan lause olisi istunut kieltämättä paremmin, mutta tässä yhteydessä sen mielenkiinto on suurempi. Selvä yhtymäkohta tanssimusiikkiin albumilla kuitenkin on: nimittäin sanoitukset perustuvat samanlaisiin sisällöllisesti tyhjiin yhden lauseen hokemiin, kuten "unite people unite". Tarinoita tai merkityksiä näistä teksteistä on turha etsiä, sen sijaan äärimmäisyyksiin vietyjä kliseitä ja täysin älyttömiä lauseita riittää.

Rainbown suurin ansio on se, että kaikesta edellä sanotusta huolimatta se on huolella tehty levy, jonka sovituksiin on käytetty viitseliäisyyttä ja hyvää makua. Sen tunnelma on niin eheä, että levy kokonaisuutena nousee selvästi yhdenkään yksittäisen biisinsä yläpuolelle.