ECHO AND THE BUNNYMEN: Crystal Days 1979-1999

1980-luvulla U2 oli monella tavoin Echo & The Bunnymenin vastakohta. Siinä missä Ian McCulloch (laulu), Will Sergeant (kitara), Les Pattinson (basso) ja Pete DeFreitas (rummut) muun muassa etsivät itseään Ocean Rain -mestariteoksen (1984) jälkeen Skandinavian baareissa cover-biisejä soittaen, Bono ja kumppanit omistautuivat täysin rinnoin maailman valloittamiselle ja koko ajan suurieleisemmän musiikin tuottamiselle. Nyt U2 on maailman isoin yhtye ja The Bunnymen kiertää samoja baareja kuin 15 vuotta sitten. Mahtaakohan aina avoimesti U2:ta halveksinutta McCullochia yhtään lohduttaa, että viime vuonna U2 julkaisi huonoimman albuminsa koskaan?
Crystal Days -boksin ensimmäinen raita on Macin, Willin ja Lesin Echoksi nimetyn rumpukoneen kanssa äänittämä primitiivinen, mutta ällistyttävän intensiivinen versio Monkeys-kappaleesta. Myös The Pictures On My Wall -single levytettiin rumpukoneen avulla, mutta jo Crocodiles-albumilla (1980) kuultiin DeFreitasin rummutusta. Sen toisen kuuluisan liverpoolilais-yhtyeen tavoin The Bunnymen oli kulta-aikanaan neljä miehen yksikkö, jota ei voinut olla olemassa ilman yhtäkään sen jäsenistä. Echo & The Bunnymenin levyillä kaikkien neljän osuus oli soundin kannalta olennainen ja kaikkien suoritus koko ajan selkeästi kuultavissa: McCullochin kohtalokas laulu, Sergeantin vuorotellen unelmia ja kauhukuvia maalaavat kitara-osuudet, DeFreitasin raskaalla kädellä lyömät, usein Jaki Liebezeitin motorisesta rytmiikasta muistuttavat rumpuosuudet ja Pattinsonin yksinkertainen, mutta intensiivinen bassottelu. Kuultavissa olivat myös nelikon vaikutteet, kuten Television, Velvet Underground, The Doors sekä Sergeantin rakastama 60- luvun garagepsykedelia.
1980-luvun puolivälissä elettiin todellista brittiläisen rockin kulta-aikaa. The Bunnymenin ja irlantilaisen U2:n lisäksi tuolloin olivat luovimmillaan muun muassa New Order, The Cure ja The Smiths – kaikki yhtyeitä, joilla oli oma tunnistettava soundinsa. Helmikuussa 1983 Echo & The Bunnymen julkaisi Porcupine-albumin, joka oli atmosfääriltään aika lähellä Joy Division -yhtyeen kolkkoutta ja ilottomuutta. Seuraavana keväänä ilmestyi yhtyeen magnus opus Ocean Rain, jota mainostettiin "kaikkien aikojen upeimpana albumina". Hartaan, euforisen ja eeppisesti orkestroidun levyn ja koko The Bunnymenin uran kirkkain helmi The Killing Moon on mukana yli yhdeksänminuuttisena All Night Versionina eikä siinäkään ole sekuntiakaan liikaa.
Ocean Rain -albumin jälkeen Echo & The Bunnymen päätti yllättäen pitää välivuoden. Keväällä 1985 yhtye lähti legendaariselle Skandinavian kierrokselle ja seuraavana vuonna Pete katosi kavereidensa kanssa Yhdysvaltoihin perustamaan bändiä nimeltä The Sex Gods. Tuona aikana muu kolmikko äänitti uutta materiaalia muun muassa New Orderin Stephen Morrisin ja ABC:n Dave Palmerin avustuksella. Aikoinaan julkaisematta jääneet laulut, Crystal Daysilla on mukana kolme viimeisteltyä kappaletta, osoittavat kipinän olleen kadoksissa. Peten palattua pennittömänä harharetkiltään The Bunnymen teki nimettömäksi jätetyn levyllisen raikasta, mutta kunnianhimotonta kitarapoppia.
Crystal Days -boksin kolme ensimmäistä cd:tä kerivät yhtyeen tarinan auki kronologisessa järjestyksessä ja neljäs sisältää pääosin Ruotsissa vuonna 1985 äänitettyä livemateriaalia, josta osa ilmestyi jo vuonna 1988 Ray Manzarekin tuottaman People Are Strange -singlen bonusraitoina. Toki on kiinnostava kuulla The Bunnymenin versioivan esimerkiksi Dylania, The Rolling Stonesia ja Televisionia, mutta kiva olisi ollut kuulla myös huippuaikoina äänitettyjä liveversioita The Killing Moonista, The Back Of Lovesta, Never Stopista ja muista yhtyeen omista klassikoista – etenkin kun kesällä 1983 The Royal Albert Hallissa tallennettu Do It Clean on silkkaa tulta ja tulikiveä. Ilman perusteellista diskografiaa boksia on pidettävä puutteellisena. Parasta 64-sivuisessa kirjasessa ovat Macin ja Willin omat näkemykset yhtyeensä vaiheista. Rehellisyys maan perii, vaikka näin jälkikäteen.
Crystal Days -paketin olisi huoletta voinut rajata päättyväksi joko vuoteen 1988, jolloin Ian McCulloch jätti yhtyeen, tai vuoteen 1989, jolloin Pete DeFreitas kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Tuolloin magia oli jo mennyttä ja pop-lehtien otsikoissa ylvästelivät uudet nimet. 1997 ja 1999 ilmestyneillä Evergreen- ja What Are You Going To Do With Your Life -albumeilla, joilla Mac on jälleen mukana ja joiden materiaali kattaa kolmannen cd:n 25 viimeistä minuuttia, The Bunnymen kunnioitti omaa muistoaan kauniimmin kuin mitkään sen jäsenten tekemät äänitteet 90-luvun alun jälkeen, mutta silti ne kuuluvat aivan toiseen tarinaan. Tämän vuoden toukokuussa ilmestynyt puhditon Flowers-albumi julkaistiin riippumattomalla Cooking Vinyl -levymerkillä, jolla ei ole edes virallista edustusta Suomessa. Voitte itse päättää, kertooko se enemmän suomalaisesta musiikkikulttuurista vai yhden 80-luvun tärkeimmän pop-yhtyeen nykytilasta.