ECHO AND THE BUNNYMEN: Heaven Up There

Arvio julkaistu Soundissa 12/2003.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.
Lay down thy raincoat and groove!

Arvio

ECHO AND THE BUNNYMEN
Heaven Up There
Warner

Lay down thy raincoat and groove! Vaikka Bunnymen saikin vain vähän aikaa sitten neljän cd:n boksikäsittelyn (Crystal Days, 2001), on yhtyeen viiden ensimmäisen levyn uudelleenjulkaisu remasteroituna ja lisämateriaalia sisältävinä paketteina tervetullut. Koska mainittu boksi ei ollut läheskään kattava, paikkaavat nämä hieman tilannetta.

Näiden julkaisujen selitys on juhlia yhtyeen ensimmäisen keikan 25-vuotispäivää. Vaikka tuolla legendaarisen statuksen saaneella keikalla marraskuun 15. päivänä vuonna 1978 Liverpoolin Eric's-klubilla rumpalin virkaa hoiti Echo-niminen rumpukone, on Echo And The Bunnymen ennenkaikkea neljän yksilön saumaton yhteensulautuma. Harvoin neljä ihmistä on näin luotuja soittamaan keskenään. Ilman valtaisaa teknistä osaamista Bunnymenin keskinäinen kemia oli täynnä taikaa: Les Pattinsonin basson ja Pete De Freitasin rumpujen muodostaman kulmikkaan rytmikudoksen seassa Will Sergeantin terävä Velvets/Television-kitarointi ja kaiken päällä Ian McCullochin Ääni.

Yhtyeen sointi oli kasassa heti ensilevystä (Crocodiles, 1980) lähtien. Ei ihme, että se sai aikanaan loistavat arvostelut, jälki suorastaan kipinöi. Kymmenen kappaleen mittainen debyytti on nyt laajentunut kymmenellä laululla – singlejen b-puolia, Shine So Hard -ep ja kolme varhaista demoa. Bunnymenin seuraava levy, itsevarmuutta huokuva Heaven Up Here (1981), on edeltäjäänsä huomattavasti synkempi ja hitaammin aukeava. Kaikista viidestä se on hyötynyt eniten uudesta masteroinnista ja yleissoundi ei ole enää totutun tunkkainen. Myyntiluvut eivät yltäneet edeltäjänsä tasolle, mutta albumi on monille pitkäaikaisille faneille se kaikista rakkain. Sitä vastoin kolmas täyspitkä Porcupine (1983) sai kylmää kyytiä niin kriitikoilta, faneilta kuin yhtyeeltäkin. Käytännössä levy äänitettiin kaksi kertaa levy-yhtiön toivomuksesta eikä jälki silti miellyttänyt. Aika on ollut kuitenkin suotuisa Porcupinelle ja seitsemän lisäraitaa täydentävät kokonaisuutta hyvin. The Cutterin ja My White Devilin varhaisemmat versiot kuulostavat raikkailta. Koska Never Stopin Discotheque-versio julkaistiin myös boksilla, tähän yhteyteen olisi voinut laittaa normaalin 7-tuumaisen vastaavan.

Varsinaisena mestariteoksena yhtyeen uralla pidetään Ocean Rainia (1984). Julkaisun aikainen mainoslause levylle oli "The greatest album ever made" eikä kovin kaukana totuudesta ollutkaan. Fantastinen Silver avaa levyn 35-henkisen orkesterin avustuksella ja taianomainen tunnelma säilyy keskeytyksettä alkuperäisen julkaisun viimeisenä kuultavan nimiraidan loppuun asti. Ja jos The Killing Moon ei kosketa sinua, et ole elossa.

Kaikista näistä uudelleenjulkaisusta Ocean Rain on ainoa, joka ei millään muotoa kaipaa tai tarvitsee mitään ekstroja. Viisi liveraitaa Life At Brian's -tv-spesiaalista ja pari muuta livepalaa ovat vain mielenkiintoisia kuriositeetteja eivätkä täydennä kokonaisuutta mitenkään.

Viimeiseksi alkuperäiskokoonpanon julkaisuksi jäi Echo & The Bunnymen (1987). Väsyneen yhtyeen rivit rakoilivat: rumpali De Freitas ehti välillä jo lähteä bändistä ja vokalisti McCulloch julkaista soolosinglen. Vuonna 1985 Bunnymen julkaisi hienon, vaikkakin ylituotetun Bring On The Dancing Horsesin, joka löytyy ekstroista niin demo- kuin maksiversionakin. Varsinainen comeback-single oli hieno ja ajaton The Game. Echo & The Bunnymen -levyn monet kappaleet kärsivät liiasta tuottamisesta ja mukaan olisi voinut huoletta laittaa raaempia demoversioita enemmänkin.

Vaikka Echo And the Bunnymen toimii vuosien tauon jälkeen yhä ja on julkaissut pari ihan hienoa albumia, ei näiden viiden levyn taika voi koskaan palata. Sen varmisti Pete De Freitasin kuolema moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1989. 

Lisää luettavaa