Eihän siitä ole vierähtänyt montakaan vuotta, kun lähetin Kimmo Kalervo Miettisen perustaman Hilse-lehden postilokeroon ensimmäiset lyijykynällä kirjoitetut singlearvosteluni. Ja nyt pitäisi arvioida Miettisen lukuisten levymerkkien tuotoksista koottu neljän levyn kansio!
Ensin tuli luonnollisesti punkia julkaissut Hilse-levyt. Arvaamattoman avantgardistinen ja yltiöpäisen epäkaupallinen Kumibeat toimi pari vuotta 1980-luvun alussa. Pisimpään sinnitteli Gaga Goodies, joka puski tinkimätöntä kitararockia vastahakoisille markkinoille vuosina 1986-1995. Miettisen ura levy-yhtiömiehenä jäi tauolle vuosituhannen vaihteessa, kun Epe Helenius lunasti tutun kaavan mukaan myös Rubber Rabbit Rock’n’roll Recordsin ja Popatakin osaksi Poko Rekordsia.
Huolella toteutettuna neljän levyn kansio on oiva formaatti. Näiden 80 kappaleen parissa on hauska opiskella kotimaisen rockin sivukujien historiaa ja arvioida sitä uudestaan. Paketin ensimmäinen kiekko kartoittaa punkia ja sitä seuranneita aaltoiluja. Toinen starttaa 22-Pistepirkon hypnoottisella Bone Bone Babylla ja superlupaukseksi jääneen Pimin raisulla Fade Awaylla. Matka marginaalin syövereihin jatkuu esimerkiksi Dolkowsin, Dead Allisonin, Mana Manan ja Kumikamelin johdatuksella. Kolmas levy esittelee enimmäkseen kovaotteista englanninkielistä kitararockia. Neljäs erottuu muiden muassa Sister Rayn, Atom Heartin, Pushrodsin ja Sugarrushin ansiosta laatikon tasokkaimmaksi.
Hassisen Kone, Juliet Jonesin Sydän ja The 69 Eyes kasvoivat nopeasti ulos Miettisen tallista. 22-Pistepirkko piipahti vain yhden singlen ajaksi. Monet bändeistä eivät päässeet koskaan albumin tekoon, mutta ärhäkkä sinkku voittaakin keskikohtalaisen pitkäsoiton mennen, tullen ja palatessa – ja Miettinen jaksoi uskoa seitsentuumaisen vinyylin viehätykseen vielä vuosituhannen vaihteessa.
Reilummassa ja paremmin organisoidussa maailmassa Cartoon Treen, Teenage Kicksin ja Autobiographical Dancersin kaltaiset bändit olisivat kuplineet myyntilistojen kärkipään tuntumassa. Joissakin tapauksissa läpimurron haaveeksi jäämiseen oli toki selvä syy. Wanna-Bees olisi tarvinnut tappajariffiensä kylkeen samantasoisia kertosäkeitä, Jolly Jumpers pohjoispohjalaisen americanansa tulkiksi taipuisamman laulumiehen.