Yhä melko nuoren tamperelaisbändin esikoisalbumi on hyvä esimerkki siitä, kuinka hitaasti ison maailman trendit tänne idolikisailujen luvattuun maahan rantautuvat. Jermainen kaltaista vilpitöntä nyhveröintiemoa myydään muualla kuin Amerikassa kaasunaamareita. Täällä yhtye saa puuhastella kavereiden pikkufirmojen kanssa.
Juuri se on ollut Jermainen onni, sillä nyt Knives Outia ei ole puoskaroitu sieluttomaksi ja persoonattomaksi, vaan yhtye saa kuulostaa niin tuhnuiselta ja kotikutoiselta kuin haluaa. Johtuuko sitten bändin perinpohjaisesta paneutumisesta tyyliinsä vai mistä, mutta vaikka Jermainen biisit pysyttelevät tiukasti popahtavan emo punkin ympärille rakennettujen muurien sisällä, se kuulostaa omaperäiseltä ja aidolta. Viimeistään Petri Mäkelän nariseva ääni konkretisoi biisit tarinoiksi ja tunnelmiksi. Muutenkin koko bändistä huokuu tyytyväisyys omaan tekemiseen, mikä väistämättä kuuluu biiseissäkin. Ei ole tarvetta yrittää mitään yltiöpäistä.
Emoa on kuulemma ollut joidenkin tahojen vaikea määritellä. Knives Out tarjoaa pulmaan varteenotettavan vaihtoehdon. Se on inhimillistä, lämmintä ja ulospäinsuuntautunutta musiikkia, josta jää hyvä, onnellinen olo.