JUNIP: Fields

JUNIP
Fields
City Slang

Junipin lähes kymmenen vuoden kypsyttelyn tuloksena syntynyt debyyttialbumi huokuu musiikillista näkemystä. José Gonzálezin soolouran myötä tutuksi tullut vähäeleinen laulutyyli ja nailonkielinen kitara tekevät albumista helposti lähestyttävän, mutta bändikaveriensa Elias Arayan (rummut) ja Tobias Winterkornin (syntetisaattori ja koskettimet) myötä yhtyeen äänimaailmassa riittää yllätyksiä.

Junipin musiikki on erikoinen yhdistelmä herkkää brittifolkia, afromusiikiin nojaavaa rytmitystä ja krautrockin pitkäjänteistä junnausta. Paikoin levystä tulee yllättävänkin vahvasti mieleen Rättö ja Lehtisalo, tosin ilman samaa huumoria ja nyrjähtäneisyyttä.

Fields on erittäin yhtenäinen ja hienosti etenevä kokonaisuus. Albumin hiljainen, hienostunut ja herkkä, mutta usein särölle ajettu ja muutenkin mukavan raa’aksi jätetty soundi kiehtoo pauloihinsa välittömästi. Josén pehmeä laulu luo parhaimmillaan hienoa kontrastia ruvelle ajettuihin taustoihin. Yksittäisten sävellysten erottuminen vaatii useamman kuuntelukerran, mutta se kannattaa, sillä lopulta albumin lähes jokaiseen raitaan ihastuu.

Odotan seuraavaa Junip-albumia suuremmalla mielenkiinnolla kuin Josén soolouran jatkoa. Seuraavalla kerralla tyylikirjon ääripäitä voisi venyttää vieläkin lisää ja heittäytyä rohkeammin särön ja dronen vietäväksi.

Ilmakitaransoiton maailmanmestaruuskisoissa tuomarina ollut ja siellä musiikkivideotaan kuvannut José González vastaili Soundin kysymyksiin krapula-aamuna oululaisen hotellin ravintolassa.

Junipin tarina yltää ainakin vuosikymmenen päähän. Mahtaa tuntua hyvältä kun albumi on viimeinkin ulkona?

– Todella hyvältä, vihdoinkin se onnistui! Oli outo tunne, kun olimme saaneet biisit tehtyä ja levy viimeinkin oli valmis. Olimme puhuneet siitä ja suunnitelleet sitä niin kauan.

Jos Junipin debyytti olisi julkaistu viisi tai kymmenen vuotta sitten, olisiko se ollut kovin erilainen?

– Varmasti. Itse asiassa teimme albumin jo vuonna 2000 ja lähettelimme sitä levy-yhtiöille, mutta kukaan ei halunnut julkaista sitä. Nykyään olemme vain iloisia, ettei sitä julkaistu. Musiikimme oli silloin paljon hitaampaa ja mollivoittoisempaa. Uudet laulut saattavat kuulostaa melankolisilta, mutta ne ovat enimmäkseen duurissa.

Sekä sinun soolomateriaalisi että Junip ovat suhteellisen rauhallista musiikkia, mutta nuorempana soitit hc-punkia. Tekeekö mielesi koskaan huutaa ja soittaa äänekkäästi?

– Ei minun tee mieli huutaa, mutta on vaihteeksi mukava soittaa lujaa. Nimittäin Junipin keikat ovat toisinaan melko kovaäänisiä, etenkin verrattuna soolokeikkoihini. Minulle Junip on riittävää tuuletusta. En koe, että haluaisin soittaa yhtään tämän äänekkäämpää musiikkia.

Sinut tunnetaan akustisen kitaran näppäilijänä. Kuinka hyvin hallitset sähkökitaran?

– Olen soittanut sitä jonkin verran, mutta en tunne oloani kotoisaksi sen kanssa. Luulen kuitenkin, että olen ok myös sähkökitaran varressa. Vaikea sanoa.

Onko väärin sanoa, että Junipissa soundi ja tunnelma ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse sävellykset?

– Se on totta. Me käytimme paljon aikaa ja vaivaa sen eteen, että saimme albumille juuri sellaisen soundin mistä pidämme. Albumi esimerkiksi äänitettiin digitaalisesti, mutta siirsimme sen lopuksi analoginauhoille.

– Levy soitettiin livenä mutta säilytimme vain rumpuraidat, kaiken muun teimme uusiksi. Siten saimme talteen livefiilistä. Kaikkiaan äänitykset kestivät puolitoista vuotta. Ensi kerralla olemme nopeampia.

Fields-albumin vaikutteet tuntuvat hyvin moninaisilta. Avaisitko hieman niitä?

– Me vain jammailemme, ja siinä yhdistyvät meidän kaikkien mieltymykset.  Kuuntelemme esimerkiksi afrobeatia ja krautrockia, jotka myös kuuluvat musiikissamme.

– On muuten hienoa debyyttilevyn kohdalla, ettei ihmisillä ole vielä selkeitä odotuksia siitä, miltä musiikin pitäisi kuulostaa. Se tuntuu erittäin vapauttavalta.

TEKSTI: MIKKO MERILÄINEN