Levyllinen svengaavasti soitettua ja erittäin miellyttävällä äänellä sävykkäästi laulettua blues/soul-musiikkia. Paljon dobroa, hammondeja ja muita mahtavalta soundaavia soittopelejä. Silti maanläheiset ja ilmavat sovitukset. Kaikki asioita, joista suuresti pidän. En kuitenkaan millään saa itseäni pitämään tästä levystä. Mukava kuorrutus ei auta peittämään tyhjyyttä, joka tällä albumilla kolisee siellä missä esimerkiksi Solomon Burken viimeisimmillä levyillä kuulijan korviin tunkee se mystinen sielu.
Epäilys tuotteen hengettömyydestä herää vaivihkaa, kun ilmoille pyrkii aika ajoin Mark Knopflerin näppäilyä muistuttavia kitarakikkailuja. Eriskummallinen Don’t Worry, Be Happy -tyyppinen hilpeys kuuluu myös kappaleissa, joiden teksteissä pyöritään huolissa. Tyylipuhtaasta soitosta, hienosta laulutulkinnasta ja muhevista soundeista ei muodostukaan osiensa summaa, vaan löysän aikuisrokin latteuskertoimia lähentelevää musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Paitsi kaikkia entisiä punkkareita, jotka haluavat, että silotellunkin pinnan alta täytyy kuulua särmää ja ihmistä suurempien voimien raivoisaa kamppailua muusikoiden sieluista.