Näyttelijänä ja mallina tunnettu Suki Waterhouse on tottunut altistumaan katseille. Niiltä syrjässä kirjoitettu musiikki on puolestaan vakiintunut itsetutkistelulle omistetuksi pakopaikaksi. On siis luontevaa, että esikoislevy vie keskelle vahvoin havainnoin dokumentoitua elämää, jossa Waterhouse on paitsi kokija myös kokemustensa kohde.
Henkilökohtaisuudestaan huolimatta I Can’t Let Go ei kuulosta erityisen intiimiltä. Pikemminkin Waterhousen tapa mitata maailmaansa tuntuu liki muodolliselta. Oletusarvoisuutta korostaa tuottaja Brad Cookin kanssa luotu äänimaailma, jossa klassiset folk-muodot päivittyvät ajankohtaisiksi pop-balladeiksi Lana Del Reyn menestysreseptiä mukaillen.
Kertojana Waterhouse on pätevä mutta kapea-alainen. Niinpä albumia on vaikea myötäelää täysin rinnoin, vaikka lakonisesti putoilevat lauseet johtavat näppäriin melodisiin maaleihin. Omistautuneesti työstetyn julkisivunsa alla levy pelkistyykin joukoksi positioita, joiden ulkopuolisuus tuntuu paitsi tietoiselta viestiltä myös hienoiselta vahingolta.
Pidätellyn kappalemateriaalin joukosta erottuu muutama avainteos. Niistä vaikuttavin on Melrose Meltdown, jonka riveiltä voi halutessaan jäljittää levyn koko olemuksen:
”Welcome to my Melrose meltdown / Nobody ever breaks up, we just break down.”