Kaikista ulkomusiikillisista haihatteluista ja keikailuistaan huolimatta Jack White tekee huomattavan täysipainoista musiikkia. Nytkin hän lataa Boarding House Reachille ytimekkäästi kaikki ne eksentrisyyden ja roots sensibiliteetin tasot, jotka istuvat luontevasti kappaleiden erilaisiin sovituksiin ja kekseliäisiin instrumentointeihin. On hauska huomata, kuinka innostavalla tavalla peräti 17-henkisen säestäjien valiojoukon monipuolinen yhteistyö tuo mieleen Pepe Deluxén ”esoteerisen pop-oopperan” Queen Of The Wave, jossa myös leikitellään omituisilla soundeilla, lauluäänen suotimilla, tarttuvilla melodiakuluilla ja nokkelalla kerronnalla.
Erityisesti naispuolisten taustaäänien kiihko on leimallista, vaikka White löytöretkeileekin eri tyylilajien kirjossa. Jo White Stripesille sävelletty, ja Raconteursinkin melkein levyttämä Over And Over And Over huipentaa rokkiriffien fantasian upeaan moniääniseen laulantaan ja scifi-kiipparien soundeihin. Elektronisemmin funkahtava Ice Station Zebra sekä ennakkolohkaisu Respect Commander miksaavat myös aktiivisia ja vilkkaita äänikuvia, jotka hautaavat römeät kitarariffit ja kantamelodiat vaihtelevalla rankkuudella alleen.
Albumi on karhean särmikäs ja tarkoituksenmukaisesti vailla pintakiiltoa tai liian kliiniksi puristettua virtuositeettia.
Bluesin, soulin ja funkin svengin sekä jopa rap-tyyppisten riimiluentojen väleihin ilmaantuu merkillisiä puheraitoja ja monologeja, jotka saavat albumin kuulostamaan tivolin friikkinäyttelyltä kuulutuksineen ja outoine nähtävyyksineen. Ehkäpä otsakkeen ”täysihoitolan ulottuvuus” hakeekin kiertävien esiintyjien väliaikaisen majoituksen tapaista olotilaa alati vaihtuvissa ympäristöissä.
Soittimien kirjavasta palapelistä ja sävyjen tarkasta musikaalisesta hienosäädöstä huolimatta – ja oikeastaan juuri siitä johtuen – albumi on karhean särmikäs ja tarkoituksenmukaisesti vailla pintakiiltoa tai liian kliiniksi puristettua virtuositeettia. Merkillisen soonisen matkan päätepisteenä ovat moderniksi muokattu kantrislovari What’s Done Is Done sekä friikkisirkuksen hillityn herkkä loppuyllätys, Dvorakin Humoresque, johon itse Al Capone rustasi aikoinaan Alcatrazissa romanttisen sanoituksen.
