JACK WHITE: Blunderbuss

JACK WHITE
Blunderbuss
Third Man Records

Kuulun siihen joukkoon, jolle kitaristi-laulaja Jack White on ollut lähes messiaaninen ilmestys 2000-luvun rockissa. Hän on näyttäytynyt bluesperäisen sähkökitaramusiikin henkiin herättäjänä, joka on saanut puhallettua elävän sielun lähes loppuun nakerrettuihin muotteihin. Miehen menneet täysosumat petaavat ensimmäisen sooloalbumin ympärille odotuksen ilmapiirin, johon omassa mielessäni sekoittuu huolen vire. Jack on paiskinut The White Stripesin jälkeiset ajat tiukasti hommia. On tullut The Raconteurs- ja The Dead Weather -plattaa ja on tuotettu projekti poikineen. Koneet käyvät, mutta riittääkö ideoita?

Vaikka ei saisi, Blunderbuss kääntää ajatukset The White Stripesiin. Ilmeisen toimivaan muusikkouden epätasapainoon nojannut yhtye sai merkittävän osan voimastaan rajoituksistaan. Duo-konteksti pakotti Jackin hakemaan epätavallisia ratkaisuja. Asetelma oli täynnä kulkua ohjaavia piikkilankoja ja samalla luovuutta ruokkivaa vapautta. Kun The White Stripes varasti White Blood Cells -albumin (2001) avauskappaleessa Dead Leaves And The Dirty Ground kaiken Led Zeppeliniltä, se kuulosti röyhkeältä ja ainutlaatuiselta. Kun Jack White nyt käyttää samaa työmenetelmää taitavampien soittajien kanssa, se kuulostaa suorituksena vakuuttavalta mutta samalla kovin tavanomaiselta.

Blunderbuss-albumin ensitahdit palauttavat silmäräpäyksessä mieleen, kuinka suvereeni vanhan koulukunnan rockmuusikko Jack White on. Vuosi vuodelta väkevöitynyt lauluääni on lajissaan liki täydellinen. Moni rokkikukko luovuttaisi useammankin sisäelimen vastineeksi Whiten valkoisen pojan bluesvoihkeesta ja pettämättömästä pelisilmästä. Jackin käsissä kitara on sekä vaarallinen ase että syvän mielihyvän tuottaja. Takakenoisesti jytäävät riffit ja härskisti päin naamaa läsähtävät soolot ovat silkkaa pornografiaa, rietasta ja viettelevää touhua. Paikoitellen Jack White on melkein yhtä hyvä kuin Led Zeppelin. Ja tässä on koko operaation ongelma. Sanassa melkein.

Blunderbuss rauhoittuu loppua kohden countryrockiksi, jossa on helppo kuulla Whiten nykyisen kotikaupungin Nashvillen vaikutusta. Rento hippikantri jää sekin kellumaan moitteettomasti väsätyn pinnan varaan. Ylipätevältä baaribändiltä kuulostava musisointi saa pohtimaan sitä pientä eroa, joka nostaa moitteettoman normisuorituksen mieleenpainuvaksi musiikiksi.

Laulun tekemisen prosessi on usein yhdistelmä vahinko-osumia ja kurinalaisuutta. Pätevien soittajatovereiden ympäröimänä studioon marssinut Jack White olisi saanut nöyrtyä lauluntekemisen edessä. Mitä pidemmälle miehen soolodebyytti etenee, sen köykäisemmiltä vasemman käden sohaisuilta sen kappaleet tuntuvat. Tällä menolla bluesrockin viimeinen nero saa huomata muuttuneensa mielettömästä ja mahtavasta ihmemiehestä aina luotettavaksi Jackiksi.