Arvio: Jack Whiten toivoisi omaksuvan Led Zeppeliniltä muutakin kuin raskaan riffimoukaroinnin

Kuulen helpotuksen huokauksen, joka pääsee lempparinsa konseptuaalisiin kokeiluihin ja kulttuuripersoonatouhuihin väsyneiltä Jack White -diggareilta. No Name on selkeä paluu sinne, missä Whiten statuksen perusta lepää. Herra on ottanut The White Stripes -soundin peruspalikat dogmaattisuudessaan linjakkaan kuudennen sooloalbuminsa rakennusaineiksi. Kuulemme Led Zeppelin -osaston riffittelyä, punkhenkisellä raivoamisella energisoitua valkoisen pojan bluesmöykkää ja autotallirockiksi asemoituvaa perushuttua.
Ensiksi mainittu perunamuusilajike eli puolihitaalla ja suht raskaalla kädellä louhittu jytämeno on kuulunut Whiten suosimiin tyyleihin aina loistavasta White Blood Cells -albumista (2001) alkaen. Meg Whiten kanssa rusikoitu huojuva bluesrock tuntui aikanaan jonkin arvokkaan asian lähes messiaaniselta paluulta. Nyt sataprosenttisen hallittu versio samasta idiomista kuulostaa totisen perinnetaiteilijan ohjelmajulistukselta ja samalla melkeinpä anteeksipyynnöltä.
Tietysti White on tyyliniekkana suvereeni leipälajissaan. Samalla hänen rocknäkemyksessään on jotakin todella yksiniittistä ja puritaanista. Mitäpä jos niiltä zepukkalevyiltä olisi omaksuttu riffimoukaroinnin lisäksi vapaan rönsyilyn, yllätyksellisyyden ja herkkyyden sävyjä? 60-70-luvun taitteen tyypillinen albumikesto olisi ollut myös hyvä apinoinnin kohde. Tiukkapipoisesta rokkipaketista tulisi tiukempi kaksi tai kolme kipaletta lyhyempänä.