Levyarvio: Uhoa ja uhmaa mutta myös kaikkea muuta – Jack White onnistuu hämmentämään perusteellisesti

Jack White
Fear Of The Dawn
Third Man Records

Pidän yllätyksistä, mutta aina ne eivät tietenkään voi olla miellyttäviä. Maanisen ahkeran Jack Whiten ensimmäinen albumi tänä vuonna osoittautuu todella vaikeaksi palaksi, enkä ole päässyt sen kanssa sinuiksi vieläkään.

Pahin este välillämme on levyn diskanttisen kireäksi viritetty soundi, jossa kitarat paikoin kuulostavat kirjaimellisesti sirkkeliltä ja rummut pahimmillaan paukkuvat yhtä ärsyttävästi kuin 80-luvulla. Toisinaan Fear Of The Dawn kuulostaa siltä kuin amfetamiinia kiskonut Led Zeppelin vetäisi Sweetiä.

Hi-De-Ho alkaa parodisen hevillä säröriffittelyllä vain siirtyäkseen italialaiseen oopperaan ja edelleen hiphopin ja kabareen synteesiin. Into The Twilightissa vilahtaa ysäristi paiskovan biitin rytkeessä Bill Burroughs varoittamassa, kuinka ”future leaks out”, jos juututaan nykyhetkeen. Aesophobia yllättää dub-vaikutteilla kaikuineen ja efekteineen, vaikkei sekään selviä ilman kireitä rock-osuuksia. Jack laulaa pystyvänsä määräämään auringon laskemaan halutessaan. Siinä kiteytyy valtaosasta koko albumia välittyvä, kaksisuuntaisen mielialahäiriön maaniseen vaiheeseen viittaava uho ja uhma.

Turbovaihteen jälkeen levy päättyy Shedding My Velvetiin, joka on oikeasti kaunis ja herkällä tavalla vereslihainen biisi.

Ehkä kieltämättä monikerroksisesta Fear Of The Dawnista ajan kanssa paljastuu jotain piileviä hyveitä. Nyt kuitenkin päällimmäiseksi jää kummastunut hämmennys.