JACK WHITE: Lazaretto

JACK WHITE
Lazaretto
XL Recordings

Kun The White Stripes vuonna 2011 vihdoin kaatui omiin henkilökemiallisiin mahdottomuuksiinsa, odotukset Jack Whiten soolouraa varten nousivat korkealle. Vaikka White oli julkaissut hyvää materiaalia yllin kyllin muun muassa The Raconteursin ja The Dead Weatherin riveissä, oli yleisenä olettamuksena, että nyt kajahtaa ja isosti. Näin jälkikäteen on toki helppo viisastella, mutta miehen ensimmäinen soolo Blunderbuss (2012) oli hyvin kaukana veret seisauttavasta mestariteoksesta. Hyvistä hetkistään huolimatta levy oli kokonaisuutena selvästi vaisumpi kuin yksikään White Stripesin levyistä.

Toisaalta, Whiten ideologia musiikin suhteen on aina ollut ihailtavan mutkaton − levyjä on suollettu ulos 1960-lukuisen huolettomuuden hengessä, eikä aina ole jaksettu tuijottaa optimaalisia julkaisuaikatauluja tai edes sitä, onko levylle asti päätynyt materiaali ihan sitä parasta laatua. Nykypäivänä tämän kaltaiselle lähestymistavalle täytyy vähintäänkin nostaa peukkua. Jack Whiten syntilista on varmasti pitkä, mutta musiikillisesta laskelmoinnista ei miestä voida vähääkään syyttää.

Lähtökohdat tuntien, ei varmasti ole kenelläkään yllätys, että pääosa Lazarettosta kampeaa voimansa autotallilta haisevan bluesrockin maailmasta. Kun mukaan laitetaan ripaus Motownin melodista herkkyyttä ja Zeppelin-aikakauden sähköistettyä muskelirokkia, ollaan hyvin lähellä itse alkuperäistä sylttytehdasta. Tästä kolmiyhteydestä ei White tule ikinä pääsemään pois, mutta toisaalta, eipä siihen ole suurta tarvettakaan. Lazaretto ei ole puuduttavan yksiulotteinen, vaan Whiten omassa viitekehyksessä monipuolinen ja -ulotteinen albumi.

Omassa henkilökohtaisessa elämässään kiivasluonteinen White on joutunut useaan kertaan hankaluuksiin. Viimeisin uutisointi kertoi miehen toisesta kariutuneesta avioliitosta (kyllä, Meg White oli se ensimmäinen) ja siihen liittyvistä epäselvyyksistä. Lopulta tilanne ilmeisesti kärjistyi siihen pisteeseen, että ex-rouva Karen Elson haki miehelleen onnistuneesti lähestymiskieltoa. Sen enempää ottamatta tilanteeseen kantaa, on Jack Whiten luonteen ilmiselvä intensiivisyys aina heijastunut myös miehen musiikkiin. Terveen ja epäterveen intensiivisyyden raja on suurilla lahjakkuuksilla usein häilyvä, ja kun tähän yhtälöön vielä lisätään selkeästi epävakaa persoonallisuus ja kaiken vääristävä musiikkibisnes, on tulos usein katastrofaalinen.

Whiten ”pelastus” tilanteessa on ollut se, että miehellä on aina ollut vahva ote omaan musiikkiinsa, eikä hän ole missään vaiheessa suostunut bisneksen sätkynukeksi, vaan on aina kulkenut päämäärätietoisesti tahtomaansa suuntaan. Aika hyvin mieheltä, jonka tekemistä kappaleista yksi on päätynyt Bond-tunnariksi (Another Way To Die) ja toinen soi standardina viikosta toiseen ympäri maailman urheiluareenoita (Seven Nation Army).

Lazarettoa lähemmäksi The White Stripesia ei enää tulla pääsemään, sen tietänee White itsekin. Miehen musiikilliseen tarinaan ei Lazaretto varsinaisesti uutta juonta tarjoa, mutta omana lukunaan se on yllättävänkin vahva.