Musiikillisessa zeitgeistissa on vähintään kaksi ulottuvuutta: sitä voi ilmentää aikansa suosittu musiikki tai sitten musiikki, joka kuulostaa ajaltaan, ilmentäen jotain olennaista siitä hetkestä.
Jälkimmäinen tekee musiikista usein ajatonta.
Double Negative on valtava kehitysaskel Low’lle ja ilmentää jotain olennaista tästä hetkestä. Low on vihdoin uskaltanut pois harmonisesti miellyttävältä, pieniä häiriöelementtejä sisältävältä slowcoremukavuusalueelta, jossa se on uransa viettänyt, ajoittain hienojakin levyjä tehden. Double Negative on jotain ihan muuta. Nyt häiriöt ovat keskiössä.
Soundillisesti vihamielisen ja destruktiivisen kaunis ympäristö saa bändin kuulostamaan uskomattomalta, kuten esimerkiksi Flyn sielukkaassa falsettilaulussa ja Romen (Always In The Dark) eeppisessä, lähes sinfonisessa otteessa. Mannerlaatan painoluokassa painivat, muroiksi ajetut taustat tarjoavat perinteisemmille elementeille kuten laulu ja kitarat upean alustan, josta ponnistaa sfääreihin.
Kuvana tämä levy olisi joku niistä hornaa referoivista, sähköä surkeasti eristävistä pyörteistä, joita David Lynch viljeli Twin Peaksin kolmannella kaudella. Tai ehkä koko kausi.
