Levyarvio: Low’lla riittää sanottavaa jyrkimmän julkilausuman jälkeenkin – Duon sielu on matkalla kohti luottamusta ja valoa

Arvio julkaistu Soundissa 7/2021.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Low
Hey What
Sub Pop

Low’n edellinen levy Double Negative (2018) tuntui käänteentekevältä – ja oli sellainen. Nostaessaan rakenteet melodisten muotojen päälle yhtye murskasi liki kaiken rakentamansa. Aivan kuin omaan sydämeen isketty sähköshokki olisi ollut ainoa tapa vaalia perimmäisiä arvoja.

On ymmärrettävää, että nahkansa luotuaan Low haluaa jatkaa samalla linjalla. BJ Burtonin kanssa työstetyn Hey Whatin sointi on viritetty runnellun teknologian ja verevien lauluraitojen varaan, ja elementtien välinen dissonanssi ohjaa koko kuuntelukokemusta. Nyt painotukset ovat kuitenkin kohtuullisia, lempeitäkin. Hälyäänet määrittyvät pikemmin silloiksi kuin tiesuluiksi, eikä traditionsa tuntevien melodioiden luoma toivo tukehdu kuristavimmissakaan välikkeissä. Tämän tästä musiikki kuulostaa jopa leikkisältä.

Hidaspiirteiset laulut uhkuvat liki hallitsematonta voimaa.

Mitään kevyttä levyssä ei kuitenkaan ole. Ennemminkin hidaspiirteiset laulut uhkuvat liki hallitsematonta voimaa. Vaikka läpeensä efektoitu soitto lauhtuu välillä avaruudelliseksi huminaksi, kohoaa valtaosa levyn ambiensseista jylhiksi hyökyaalloiksi, jotka tyyntyvät vasta kohdatessaan Alan Sparhawkin ja Mimi Parkerin äänet. Ydinkaksikon harmonialinjat soivat tuttuun tapaan sekä herkän erillisinä että pysäyttävän symbioottisina, ja niiden summana punoutuvat sävelkulut ovat poikkeuksellisen teräviä. Heyn, Moren ja The Price You Payn kaltaisten timanttien piinaava hurmoksellisuus kertoo yhtyeen haluavan edelleen ylittää itsensä.

Suurena ja itsevarmana mutta edeltäjänsä vääristymistä riippumattomana levynä Hey What todistaa, että Low’lla riittää sanottavaa jyrkimmän julkilausuman jälkeenkin. Vaikka albumin ruumis on vielä kiinni Double Negativen tietoisessa traumassa, lipuu sen sielu jo vaivihkaa erilleen, kohti luottamusta ja valoa. Liike on pieni mutta sitä kannattaa seurata. Ehkä se osoittaa Low’n käyneen ääripisteessään ja aloittaneen nyt paluumatkan. Tai sitten yhtye on antanut itselleen lopullisen luvan kadota ankkuritta siihen kosmokseen, jota sen äänet herkkävireisesti luovat:

”That disappearing horizon / It brings cold comfort to my soul / An ever-present reminder / The constant face of the unknown.”

Lisää luettavaa