Se, että maailmankaikkeuden hitaimpiin ja melankolisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Low’n albumi on nimeltään C’mon, osoittaa kieroa huumorintajua. Ei Low’n yhdeksännessäkään studioalbumissa nimittäin ole mitään reipasta, ja tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä seikka. Muutamalla edellisellä albumilla Low yritti aavistuksen laajentaa palettiaan ryhdikkäämmillä rockpaloilla ja jopa elektronisilla soundeilla, mutta C’mon on luonteva ja onnistunut taka-askel kohti yhtyeen ydinosaamista.
Low on onnistunut tekemään yhden uransa parhaista kokonaisuuksista. C’mon on täynnä melankolisten melodioiden, haikeiden harmonioiden ja tappavan hitaiden tempojen muodostamia lauluja, joiden pariin on helppo upota. Low kasvattaa laulujensa dynamiikkaa vähintään yhtä paljon soiton ja laulun intensiteetillä kuin äänenvoimakkuudella.
Ytimessä ovat Alan Sparhawkin neilyoungmaisen rujo särökitarointi ja hänen yhdessä vaimonsa Mimi Parkerin kanssa hoitelemat eleettömät ja runsaiden stemmojen täyttämät lauluosuudet. Instrumentaatio on harkitun niukkaa, mutta monin paikoin koskettimilla ja jousilla höystettyä. Erityisesti kellopelin piristämä Try To Sleep ja levollinen Especially Me onnistuvat kurottamaan Things We Lost In The Fire (2001) -mestariteoksen sfääreihin.
