Levyarvio: Kaikkea löytyy mutta ähky ei tule – Monesta kokoonpanosta tutun Juho Viljasen esikoissoolo on huima trippi

Arvio julkaistu Soundissa 11/2020.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

Juho Viljanen
Viljasen koneliike
Alakulttuuritalo

Kokemukseni mukaan kaikki kovat jutut elämässä tulevat aina, kun niitä vähiten odottaa. Niin tämäkin Juho Viljasen omalla nimellä tehty debyyttialbumi. Viljanenhan on jo vuosia soittanut lukuisissa bändeissä, levyistä puhumattakaan (Ismo Alanko, Tuomari Nurmio, Tuomo ja Markus, Ricky-Tick Big Band, J. Karjalainen, Jukka Poika). Mies on pasunisti, perkussionisti ja kiipparisti, tiukan paikan tullen laulaakin. Mutta nyt, täysin omillaan, hän yllättää kympillä.

Kuunneltuani tämän ensi kerran myöhään illalla sängyssä, en saanut unta kahteen tuntiin. Jouduin niin tiloihin. Minähän en mitään halua niin paljoa kuin että minut viedään uusiin maisemiin ja sen Juho todellakin tekee. Alusta loppuun Viljasen koneliikkeessä tuntuu, että nyt ollaan jossain muualla. Ei kuitenkaan missään käsittämättömän kuivasti älyllisessä paikassa, jossa kaikki on kummallista, koska se on muka coolia. Tässä liikkeessä vallitsee ehdottoman kokeellinen, mutta samalla lämmin ja myötätuntoinen viba, suuren seikkailun tuntu.

Turvallisesti tätä voi sanoa elektroniseksi musiikiksi. Tarkempi kategoriointi on mahdotonta ja sehän juuri kiihottaa. Kiistaton musikaalisuus valaisee joka biisiä. Upeita melodioita pullahtelee esiin kuin psilokyyppejä sateella. Rytmejäkin on, mutta mitään edm:ää tämä ei ole, eikä toisaalta ambientiakaan. Äänikuvassa tapahtuu valtavasti asioita, mutta henki kulkee eikä ähkyä tule. Tämä on psykedeelistä musiikkia termin syvällisessä merkityksessä: tajunta laajenee.

Halusin jotain irtiottoa siitä perusmuusikkoudestani, vaikka samalla tämä ja mun työt on myös mukavasti ruokkineet toisiaan.

Huima trippi! Ottakaa heti kun pystytte.

Tässä on vahva tuntu, ettei olla oikein missään kategoriassa. Millä johtoajatuksella lähdit levyä tekemään?

– Siinä ei ollut oikein mitään johtoajatusta eikä edes ajatusta tehdä levyä. Olen vuosien mittaan kerännyt vanhoja analogisyntikoita, efektilaitteita ja rumpukoneita ja sitten vähän niin kuin testaillut niitä soittelemalla mitä mieleen tulee. Painoin vaan reciä ja aloin soittaa. Vasta keväällä kun korona lopetti keikat kuin seinään halusin tehdä jotain. Anoin korona-apurahaa ja kun kysyttiin mihin se tulee, niin sanoin, että levyn tekemiseen. Sitten aloin tsekkailla tallentamiani demoja ja soittaa niihin lisää.

Kuitenkin biisit ovat niin koherentteja, että ne kuulostavat aika sävelletyiltä.

– Missään vaiheessa en ole istunut pianon ääressä nuottipaperin kanssa. Enemmän se ollut sitä, että saatoin yhdistellä eri vuosinakin tehtyjä juttuja ja soittaa sitten niihin jotain sopivaa. Suurin osa on soitettu tänä tai viime vuonna, mutta on siellä vanhempiakin pätkiä. Periaatteessa kuitenkin oikeasti soitettuja eikä läppärillä ohjelmoituja.

Pääinstrumenttisi on pasuuna. Et kuitenkaan pannut sitä tähän…

– Itse asiassa siellä on joka biisissä pasuunaa. Efektoin vaan sitä niin rankasti, ettei sitä tunnista. Aika paljon käytin kitarapedaalia. Kun soitan työkseni monenlaisissa bändeissä, joissa joudun suorittamaan ja operoimaan välillä taitojeni äärirajoilla, niin tämä oli sen vastapainoksi sellaista täysin vapaata harrastamista. Tavallaan halusin jotain irtiottoa siitä perusmuusikkoudestani, vaikka samalla tämä ja mun työt on myös mukavasti ruokkineet toisiaan.

Voiko tätä soittaa livenä? Tullaanko tätä kokemaan keikoilla?

– Et ole ensimmäinen, joka tätä kysyy ja ajatus onkin alkanut kiehtoa. Mutta sen pitäisi olla mahdollisimman soitettua, en haluaisi kovasti käyttää taustanauhoja tai sekvenssejä. Se vaatisi varmaan pari kaveria lisää lavalle. Mutta mietintämyssyssä asia on.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa