Tyynyjen Ystävät hämärän jälkeen (2015) on yksi suomalaisen shoegazingin sydämellisimmistä äänitteistä. Ja antaumuksella hellii yhtyeen livekokoonpanossa soittaneen Samuli Virtasen soolodebyyttikin. Ruissalo Amping -otsikolla esittäytyvän muusikon taide on suoraa jatkoa Tyynyjen haavematkoille, mutta se myös liitää omaan suuntaansa, rantaruovikosta tähtiin ja takaisin.
Muotokieleltään levy on virheetön. Kitarakudelmissa on sekä kerroksia että kaikua, ja usvan keskellä tuikkii liuta eri aallonpituuksille karanneita valoja. Äänivirrat eivät ole kuitenkaan pelkkää estetiikkaa. Tähtien suojatit Maan povella soi yötaivaita mittaavan mielikuvituksen heleänä manifestina, josta hahmottuvat niin genreuskolliset fanisuhteet, avoin tekemisen into kuin yleismaailmallisille huolille herkkä sielukin.
Viimeisenä silauksena albumilla hurmaa sen lähestyttävyys. Vaikka Virtasen laulu karkaa paikoin saavuttamattomiin, ei musiikki käännä missään vaiheessa selkäänsä. Kokonaisuus abstrahoituukin vaikeasti määriteltäväksi välittämisen tunnuksi, josta kajastava kauneuden sanoma ei vaadi käsitteitä tuekseen. Juuri sellaista miljardien tähtien keskelle eksyneellä pallolla tarvitaan.
Kokonaisuus abstrahoituu vaikeasti määriteltäväksi välittämisen tunnuksi, josta kajastava kauneuden sanoma ei vaadi käsitteitä tuekseen.
Samuli Virtanen, mikä rohkaisi sinut tämän projektin pariin?
– Koin olevani nyt riittävän kypsä tuottamaan sisällöllisesti ja esteettisesti laadukasta musiikkia, joka kumpuaa ennen kaikkea itsestäni. Oiva aika soololevylle siis. Teknisissä asioissa en tosin halunnut jäädä yksin: levyn miksasi Samu Warinowski ja rummut neljään kappaleeseen soitti Jaakko Vastapuu, bändikaverini Tyynyt-ajoilta.
Oliko levyn muotokieli alusta asti selvä?
– Melko lailla. Sähkökitara on minulle niin tuttu soitin, että minkä tahansa muun instrumentin käyttö olisi todennäköisesti rajoittanut ilmaisua. Lyriikoiden suhteen olin aluksi skeptinen, mutta huomasin levyn edetessä kykeneväni teksteihin, joihin olen oikeasti tyytyväinen. Ilmastokriisi tarjosi inspiroivan kontekstin, mutta pyrin häivyttämään sen taka-alalle, jotta teksteistä tulisi abstraktimpia ja monitulkintaisempia, ja siten myös läheisempiä.
Suomessa on julkaistu viime aikoina erinomaisia shoegazing-debyyttejä. Osaatko arvella mistä ilmaisutavan orastava paluu johtuu?
– Tosi vaikea keksiä mitään juurisyytä. Totta kai näinkin hyvin määriteltävissä olevassa skenessä esimerkin voima on suuri, joten kyse voi olla positiivisesta kierteestä. Kun yksi tai kaksi tekijää julkaisee tietyn tyylisuunnan musiikkia, toisillakin herää kipinä tekemiseen.
Löytyykö Ruissalosta jokin paikka, jonka koet olevan yhtä musiikkisi kanssa?
– Ampingin promokuvat on otettu Ruissalon telakan kupeessa, mutta siellä on vähän turhan urbaania maisemaa. Täytynee mennä Kuuvannokkaan, jotta pääsee saaristomaisempiin ja luonnonläheisempiin tunnelmiin.
– Toisaalta maisema Saaronniemestä Naantalin suuntaan muistuttaa teini-iästäni, jolloin kuuntelin koko post-rock -genren läpi pimeinä talvi-iltoina Naantalin sataman valojen kajastaessa pilviselle taivaalle. Ehkä lukitsen sen vastauksekseni.
Teksti: Hannu Linkola
