Ruissalo Amping on alleviivatusti, jopa meemimäisesti, romanttisen eskapismin asialla, vaikka samalla jo nokkelasta nimestään lähtien kytkeytyy shoegaze- ja dreampop-perinteisiin. Toisella albumillaan se sukeltaa entistä syvemmälle yksisarvishattaraan. Olisi rockistista palvoa tässä genressä vain My Bloody Valentinen väkivaltaisia meluvalleja, eikä se ole minun juttuni koskaan ollutkaan, mutta Ruusupuutarhalla mennään toiseen ääripäähän.
Nietzsche-vainaa jakoi taiteen dionyysiseen ja apolloniseen, mutta oli sitä mieltä, että todella kova materiaali tarvitsee sekä dionyysisen kaunista kaaosta että apollonisen järjestelmällistä estetiikkaa. Ruissalo Ampingin ongelma on, että se osaa vain jälkimmäisen – eikä aina sitäkään. Äänitapetti on pintapuolisesti särötön, mutta herättää tunteita halkeillessaan vääristä saumoista, esimerkiksi Kuopus-nimellä esiintyvän näyttelijä Pietu Wikströmin sentimentaalisesta puheosuudesta Hoiva-kappaleella.
Ei eskapismi ole väärin. Hurjaa ja puhdistavaa sellaista on vaikka L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa. Mutta tässä tavoitellaan päiväunimusiikkia, mikä on päämääränä yhtä arvostettava kuin koskettavan onnittelukortin kirjoittaminen: niitäkin toki tarvitaan.
