Levyarvio: Lauluja uppoavan laivan kannelta – Weyes Bloodin pikkiriikkisen valtava Titanic Rising on viiden tähden suoritus

Arvio julkaistu Soundissa 4/2019.
Kirjoittanut: Lassi Linnola.

Arvio

Weyes Blood
Titanic Rising
Sub Pop

Kun vesi vyöryi Titanicin kannen yli, ei laivan orkesteri lakannut soittamasta, vaan tunnetusti jatkoi katkeraan loppuun saakka. Perimätiedon mukaan viimeisenä kappaleena kuultiin Nearer, My God, To Thee -hymni. Samoja säveliä tapaillen alkaa ja päättyy myös Titanic Rising alkaa ja päättyy. Tällä kertaa vesi ei huuhdo pelkästään kannen yli, vaan on peittämässä kokonaisia kaupunkeja alleen. Vaan rantaviivankin kadotessa tapahtuu elämä hetki kerrallaan, osana subjektiivista jatkumoa. Lopulta onkin vaikea sanoa, kumpi sattuu enemmän, lähestyvä apokalypsi vai särkynyt sydän.

Tämä on se skaala, jolla yhdysvaltalaisen Weyes Bloodin neljäs kokopitkä värähtelee. Tehtävän kuvittelisi mahdottomaksi, mutta taiteilijanimen takana piilevälle Natalie Meringille ääripäät ovatkin vain eri puoliskoja samasta kolikosta: Titanic Rising on samanaikaisesti universaali ja intiimi, ajaton ja moderni, pikkiriikkinen ja valtava. Hitaasti avartuva levy tarjoaa jokaisella kuuntelulla jotain uutta ja sykähdyttävää, paljastaen todellisen nerokkuutensa vasta pitkällisen perehtymisen päätteeksi.

Hitaasti avartuva levy tarjoaa jokaisella kuuntelulla jotain uutta ja sykähdyttävää, paljastaen todellisen nerokkuutensa vasta pitkällisen perehtymisen päätteeksi.

Musiikillisesti Titanic Rising jatkaa siitä, mihin läpimurtoalbumi Front Row Seat To Earth (2016) jäi: vaikutteet tulevat vahvasti 70-lukulaisen psykedelian perinteestä, eikä mielleyhtymiltä esimerkiksi David Bowien tai Pink Floydin tuotantoon voi välttyä. Tällä kertaa äänimaailmasta on kuitenkin rakennettu huomattavasti aiempaa rikkaampi ja yksityiskohtaisempi. Ja mikä ilahduttavinta, retroilevasta äänimaailmastaan huolimatta Titanic Rising ei missään vaiheessa astele tiedostetun estetiikan ansaan. Psykedeeliset hippirockin sävyt eivät tunnu lainkaan päälleliimatuilta, vaan enemmänkin elinehdoilta. Näin tämä levy kuului tehdä. Siksi ei tunnukaan kornilta rinnastaa riipivän kaunista Something To Believeä esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin balladeihin, tai Wild Timeä Genesiksen alkuvuosien tonttuprogeiluun.

Vaikutteistaan huolimatta Titanic Rising on kuitenkin myös hennosti kiinni nykypäivässä, kuten levyn kirkkaimmat helmet Movies ja Mirror Forever osoittavat. Kyseisen kappalekaksikon äänimaailma toimii niinkin hienosti, että sitä soisi kuultavan muutamaa näytettä enemmän. Albumin keskelle sijoitettu instrumentaalinen nimikkokappale toimii kuin täydellisenä vedenjakajana, ja olisikin luontevaa, mikäli levyn loppupuolisko olisi omistettu yksinomaan syntetisoidummalle soinnille. Vaan tätä tuskin voi pitää objektiivisena moitteena, enemmänkin kainona toiveena.

Meringin kohtalokas ääni johdattaa kuulijaa läpi syvänteiden, muttei kertaakaan jätä pimeyteen.

Palataan vielä lopuksi Titanicin kannelle. Vaikka albumin teemat ovatkin synkkiä, ei Titanic Rising suinkaan ole raskas kokonaisuus. Meringin kohtalokas ääni johdattaa kuulijaa läpi syvänteiden, muttei kertaakaan jätä pimeyteen. Kuten jo levyn nimestä voi päätellä, saattaa vajoamista joskus seurata myös paluu pinnalle. Ja jos ei muuta ole, on sentään nykyhetki ja ohut toivo tulevasta. Laiva voi olla uppoamassa, mutta annetaan ainakin soiton jatkua, edes hetken.

Lisää luettavaa