Josephine Fosterin musiikki on siitä jännittävää, että sen olemus tuntuu muuttuvan sen mukaan mitä kohtaa siitä kuuntelee. Onko Foster suht normaali menneisyyden maailmoja kanavoiva uusfolkkari vai outo avantgarde-näplääjä?
Oikea vastaus lienee sekä että. Jos käyttää hehtaaripyssytermiä folk, Godmotherin maailma on kaukana uusakustisen kentän populaareimmasta laidasta. Ei Josephine Foster kuitenkaan täyspainoinen weirdokaan ole, vaikka hän selvästi harkituilla oudoilla äänillä ja kitaran taustalla pihisevine syntikoineen siihen suuntaan assosioituu. Jos ottaa syyniin laulujen perusrakenteet ja melodiat, Josephine on monin paikoin tiukasti traditiossa. Jos sähkösoittimet sipaistaisiin pois Fosterin taiteesta, hän voisi olla joku historian hämyyn kadonnut väärinymmärretty kulttiartisti, jonka kirjallis-runollista sanoitustyyliä ja pienillä sävelnyrjähdyksillä rikastettuja minimalistisia lauluja palvottaisiin keräilijöiden keskuudessa.
Foster tuntuu arkaaiselta aikamatkaajalta, joka jokaisen kappaleen jossakin taitteessa paljastaa olevansa 2020-luvun asukki. Paikoin karun nylonkielisen kitaroinnin, mantramaisen laulannan ja synteettisten äänien liitto tuntuu vangitsevalta. Toisinaan siinä on jotakin pakotettua ja teennäistä.
