Levyarvio: Mutkatonta jyystöä ja seikkailuja – Sami Yaffan ensimmäisellä sooloalbumilla meno on juurevaa

Sami Yaffa
The Innermost Journey To Your Outermost Mind
Vallila Music House

Sami Yaffa oli Hanoi Rocksin George Harrison, jos kliseinen rinnastus sallitaan, mutta vuosien varrella hän on rakentanut itselleen vahvan, itsenäisen artistiprofiilin, joka on perustunut melkeinpä enemmän Sound Tracker -ohjelman kaltaisissa yhteyksissä välittyvään musiikilliseen sivistykseen ja uteliaisuuteen kuin niihin levytyksiin, joilla häntä ollaan kuultu. Monenlaisten musiikkikulttuurien ristisiitos on toki kuulunut Yaffan palettiin jo muinaisen Mad Juanan ajoista asti.

On lähes häkellyttävää, että The Innermost Journey on miehen ensimmäinen soololevy. Odotukset sen suhteen ovat eittämättä korkealla. Yaffalla on vankka kokemus biisintekijänäkin, ja pelisilmää pitäisi olla vaikka muille jakaa.

Yaffa kertoo halunneensa tehdä rockn’rolliin perustuvan albumin, vaikka haroisikin The Clashin kaltaisten klassikkobändien tapaan vaikutteita laajemmaltakin skaalalta. Kuvaus vastaa todellisuutta riittävän hyvin. Yllätyksenä tuskin tulee sekään, ettei Yaffan rock’n’roll kuulosta Hanoilta tai Michael Monroelta. Meno on juurevampaa ja bluesimpaa.

Periaatteessa pätevä ja monessa suhteessa ansiokas levy jää sittenkin vähän lunastamattomaksi lupaukseksi.

The Clashin mainitseminen on sikäli osuvaa, että eniten ”ulkopuolisia vaikutteita” The Innermost Journeylla on reggaesta ja dubista siinä muodossa kuin brittien uusi aalto näitä genrejä käsitteli. Varsinkin Rotten Roots kolahtaa syvien alataajuuksiensa voimin ja välittää myös varsin kurttuotsaista tarkastelukulmaa nykymaailman menoon; samaa tematiikkaa Yaffan teksteissä on muuallakin.

Rempseä Look Ahead ainoana biisinä viittoo suuntiin, joihin tavallaan olisi odottanut kuljettavan pidemmälle: mariachi-hommiin siinä missä Balkanillekin. Karkeasti ottaen puolet biiseistä on mutkattomampaa jyystöä, lopuissa sitten ollaan enemmän tai vähemmän seikkailullisia.

Hörhöilyä saisi olla isompi osuus, sillä Yaffan ja biisintekokumppani Rich Jonesin sävelkynä ei ole sellaisessa terässä, jota perusbiisit edellyttäisivät. Tästä syystä periaatteessa pätevä ja monessa suhteessa ansiokas levy jää sittenkin vähän lunastamattomaksi lupaukseksi.