Rivimuusikon ominaisuudesta oman artistiprofiilin vuosien saatossa kuin vaivihkaa muodostanut Sami Yaffa on tunnettu monipuolisesta musiikkimaustaan, joten toiseltakin soololevyltä odottaa vähän kaikkea. Kun lähtökohta mukavasti kihelmöi, tulee samalla murehtineeksi, kuullaanko vähän kaikkea vähän liikaa.
Alku on suorastaan salakavala. Hauskan höhlästi nimetyn levyn nimikkoblues narskuttaa kuivakalla soundillaan kuin PJ Harveyn To Bring You My Love -albumin aikoinaan ällistyttänyt avaus- ja nimiraita. Yaffa haluaa selkeästi viekoitella kuulijansa levyn pauloihin.
Ehkä kakkossoolon suurin yllättävyys onkin se, kuinka paljon se nojautuu klassiseen rockiin. Albumilla on useampiakin perusränkytyksiä, jossa kuuluu artistin tausta kaduilta henkeen vedetystä punk rockista. Ei sillä, etteikö irvistys suupielessä veistelty räminä ja rytinä maistuisi. Huvittavankin paljon Hellacoptersia muistuttava Shitshow on aimo menopala.
Levyn parissa viihtyy. Suurin syy siihen on kiihkeästi sykkivä vapautuneisuus ja musiikin välittämä vilpitön innostus, joka kuuluu joka käänteessä. Tunne on läsnä valoissa ja varjoissa, joista jälkimmäisessä Balkan-rytmeillä etenevä Death Squad majailee. Yhtä lailla luontevasti artisti maalaa balladiksi sovitetussa Down Homessa Bruce Springsteeninkin hahmottamaa juurevaa maisemaa.
