Levyarvio: Mystistä hohdetta maaseudulta – Rustin Man vaipuu unenomaiselle tripille nyt ilman Beth Gibbonsia

Rustin Man
Drift Code
Domino

Talk Talk oli erikoinen tapaus. Bändi aloitti 80-luvun alussa ajalle tyypillisellä synttypopilla, mutta päätyi uransa jälkipuolella kokeellisen, useita eri genrejä sekoittelevan post-rockin uranuurtajaksi. Bändin basisti Paul Webb jatkoi kokeellisesti improvisoivaa meininkiä Talk Talk -rumpali Lee Harrisin kanssa pari levyä tehneenä .O.rangina.

Seuraavaksi Webb yllätti 2002 yhteistyöllään Portishead-vokalisti Beth Gibbonsin kanssa. Out Of Season tarjosi mykistävän jylhää ja vähäeleisesti modernia folkia. Kiekko päätyi useamman instanssin ”kaikkien aikojen parhaiden albumien” listalle.

Tulos on kiehtova ja niin omaperäinen, ettei aukene parilla tai kolmellakaan kuuntelulla. Tunnelma on hyvin erikoinen.

Vasta nyt Webb lähestyy meitä uudestaan Rustin Manina, ilman Gibbonsia. Tällä kertaa hän on soittanut useimmat instrumentit itse, Harrisin niukkaeleistä rumputyötä, viuluja ja latino-jutuistaan tunnetun Snow-
boyn soittamaa claviolineä lukuun ottamatta.

Tulos on kiehtova ja niin omaperäinen, ettei aukene parilla tai kolmellakaan kuuntelulla. Tunnelma on hyvin erikoinen: kaikkea muuta kuin helposti osoitettavalla tavalla se muistuttaa 1900-luvun alkupuolen kabaree-musiikista, 60/70-lukujen psyke-folkista ja David Bowiesta ennen Ziggy Stardustia. Webbin ääni sijoittuu jonnekin Peter Hammillin, varhaisen Bowien ja brittifolkin huippukauden laulajien välimaastoon. Claviolinen erikoinen kosketinsointi tuo mystisen hohteen hyvin orgaanisesti ja luonnollisesti hengittävään äänikuvaan, jota on merkittävästi säätänyt musiikin äänityspaikka, Webbin studioksi muuttama vanha lato, ja varmaan sen ympäristökin maaseudulla.

Euphonium Dream katkaisee laulujen nauhan keskeltä hiukan davidlynchmäisellä instrumentaalilla, jossa vanhanaikaisen puhallinmusiikin ja claviolinen yhdistelmän keskeyttävät välillä oudot tilaefektit. Our Tomorrows erottuu muista, hyvin rauhallisista lauluista nopeammalla kompillaan, joka on kuin J.J.Cale soittaisi bossanovaa jossain unessa. Lopun puhallinsektiokin liikkuu ihan omilla taajuuksillaan.

Se vaan vaivaa, etten vielä monien kuuntelujen jälkeenkään tajua yhtään, mistä helvetistä Webb näissä lumoavissa viisuissa laulaa.