Levyarvio: Synkkämielistä vetovoimaa naamarin takaa – Orville Peckin esikoinen on kiinnostava muttei kanna loppuun saakka

Orville Peck
Pony
Sub Pop

Eksentrinen outlaw cowboy Orville Peck riutuu rakkaudessa melankoliaan upotetulla Pony-esikoisalbumillaan. Peckin ilmaisun pohjaksi avautuu myyttinen americana, jossa Roy Orbison kohtaa Chris Isaakin ja miksei myös Lana Del Reyn.

Tremolo-kitarat kuljettavat tummanpuhuvia kappaleita, joiden paikka voisi hyvin olla David Lynch -leffan soundtrackillä. Biiseissä maistuu niin perinteisempi preeria kuin shoegaze ja post-punk, jonka suuntaan tähyillään etenkin jylhästi laukkaavassa Buffalo Runissa. Hope To Die -balladi taas kääntyy pateettiseksi goottikantriksi.

Pony tempaisee aluksi tiukasti mukaansa, mutta biisitusina ei kanna loppuun asti. Lakonisesti laulava Peck alkaa toistaa itseään, minkä lisäksi vaikutteet puskevat liikaa läpi. Soundeja syynätessä huomaa Ponyn soivan hivenen tunkkaisesti. Laveaa laajakangasmeininkiä tavoitellaan, mutta rahkeet – tai rahat – eivät ole aivan riittäneet.

Peck lataa artistiminäänsä mystiikkaa käyttämällä promokuvissa ja musiikkivideoilla omituista hapsunahkanaamiota. Mikäs siinä, mutta tyylivalinta on vaarassa kääntyä koomiseksi – maski on huvittavan yliampuva ja aiheuttanee keikoilla napakkaa naamahikoilua.

Raakilemaisuudestaan huolimatta Ponyssa piisaa synkkämielistä vetovoimaa. Lehmipojan levy on kaikkea muuta kuin yhdentekevä esikoisteos.