Liian hyvä indie-yhteistyö ollakseen totta? Kurt Vile ja Courtney Barnett eivät turhia pingota

Courtney Barnett & Kurt Vile
Lotta Sea Lice
Matador

Amerikkalaiseen indieaatelistoon kohotettu Kurt Vile ja australialainen nuorempi sielunsiskonsa Courtney Barnett eivät laula duettoja, vaikka he laulavat kahden. Unohtakaa ajatus kahdesta hieman toisistaan poikkeavasta mutta perusolemukseltaan samankaltaisesta äänestä, jotka yhdistyvät saumattomaksi organismiksi.

Luonnosmaisuus ja spontaanius ovat vahvimpana mieleen tulevat määreet tästä kohtaamisesta, josta välittyy päähenkilöiden syvä hengenheimolaisuus.

Kuvitelkaa kaksi solistista folkrokkaria, jotka ovat päättäneet musisoida hetken aikaa yhdessä. He kirjoittavat pinon lauluja, kutsuvat soittajat koolle ja alkavat käydä kappaleiden sisällä eräänlaista dialogia. Laula sinä ensin ja minä laulan sitten. Ehkä jossakin vaiheessa laulamme yhdessä, ehkä emme. Huojuva unisono on ihan hyvä, joku muu voi miettiä hienosti pölähtäviä stemmoja. Luonnosmaisuus ja spontaanius ovat vahvimpana mieleen tulevat määreet tästä kohtaamisesta, josta välittyy päähenkilöiden syvä hengenheimolaisuus.

On helppo kuvitella, kuinka Courtney ja Kurt fanittavat toisiaan. He ovat aika samasta puusta veistettyjä, jopa lievään koomisuuteen asti. Lotta Sea Lice voisi olla parodialevy teemalla ”vaikutteiltaan uskottava lauluntekijäkaksikko tekee indiefolkrock-levyn, joka saa aikuisille rockfaneille suunnatulta medialta myötämielisen vastaanoton”. Erityisesti Barnettin laulussa ja säkeissä on hupaisaa oikeaoppisuutta. Hänen vuoden 2015 soolodebyyttinsä nimi kertoo olennaisen: Sometimes I Sit And Think, And Sometimes I Just Sit. Laiska tulkinta kiepsahtelee juuri oikein väärässä sävelessä. Laulun perustunnetila lepää haavoittuneen haurauden ja ikävystyneen ylimielisyyden välillä. Sanoissa tutkitaan lakonisuuden eri asteita.

Ripeästi purkitettu Barnett-Vile-tuotos on kuitenkin varsin viihdyttävä kokonaisuus. Soittelulta kuulostavat soitto-osuudet pitävät jännitystä yllä. Loksahtavatko Crazy Horsen henkisten perillisten hortoilevat kitarakuviot yhteen? Syntyykö Dylan-käninästä ja Patti Smith -yninästä vahingossa lauluharmonia ja osiensa summan ylittävä hieno välähdys? Miettimällä osumatarkkuus olisi parantunut, mutta se tuskin on ollut tämän lyhytkestoisen rakkausliiton tavoite.