Liikkuvat Lapset kantoi 1980-luvulla kortensa puoligoottisen vakavikkorockin kekoon. Edes toissa keväänä ilmestynyt kooste yhtyeen siihenastisesta tuotannosta ei vihjannut siihen, että Lapsilta tultaisiin vielä kuulemaan uutta musiikkia. Kuin tyhjästä ilmaantuneella Murhe ja melankolia -levyllä bändi kuitenkin palaa varttuneena mutta olennaisilta osin vanhana tuttuna.
Kakarakosto-levystä kuluneen 25 vuoden aikainen maailmanmeno ei ole antanut Liikkuville Lapsille aihetta piristyä. Vaikka yhtyeen jäsenillä lienee omiakin liikkuvia lapsia, niin murhe ja melankolia kuvaavat paluulevyä paremmin kuin mitkään muut sanakäänteet.
Albumin biisit kulkevat tasaisella poljennolla, josta ei mielellään livetä. Ränni Mäkisen saksofonit, Hoss Siivosen jyrisevä basso ja etenkin Olli Kauniskankaan jännittäviä soundeja tavoittava kitarointi luovat raitoihin mieluummin painostavaa kuin ilmavaa saati raikasta tunnelmaa. Tuula Amberlan laulu jää bändin aiempien levyjen tapaan lähinnä ääneksi muiden joukossa.
Liikkuvien Lasten neljännen albumin pääraidaksi erottuu Tuula Amberlan säveltämä ja sanoittama nyky-Suomen kuvaus. Mäkisen saksofoni muistelee hienovaraisesti Unto Monosen Satumaata, joka on muuttunut ahdasmieliseksi aikuisille tarkoitetuksi Savumaaksi. Paikaksi, jossa lapset eivät saa leikkiä, linnut eivät laula ja jossa halla vei kukkaset.
Liikkuvien Lasten murhe ja melankolia kumpuavat maasta, joka arvostaa vain samanlaista, valkoista ja luterilaista.