Nyt ollaan asian ytimessä. Tämä on ensivaikutelma heti ilkeän intron viimeisten nuottien hiivuttua ja Messiah-biisin alkuriffien hyökätessä ilmoille.
Vallenfyre on kolmannella levyllään helvetin vihainen. Samaan aikaan se tyydyttää hämmentävän monta vanhan koulukunnan metallifanin mielihalua. Mukana on kuolemaa, crustia, grindia, corea ja doomia sulassa löyhkäävässä sovussa. Ja jokainen taso lyö lujaa.
Levyn grindaavat biisit käyvät päälle ärhäkällä voimalla — oma ylivoimainen suosikkini Nihilist on yksi väkivaltaisimmista biiseistä, joita olen kuullut pitkään aikaan. Levyn death metal -palat taas groovaavat ilkeästi mutta kovaa — nautittavan rullaava esimerkki tästä on vaikkapa Amongst The Filth.
Mukaan mahtuu myös pari pidempää doom-otosta. Nämä eivät omaa makuhermoani niin hivele, mutta kyseessä on pelkkä henkilökohtainen mieltymysongelma. Jopa doomia ymmärtämätön kuuntelija tajuaa esimerkiksi An Apathetic Grave -messun kohdalla, että tässä kuljetaan poikkeuksellisen kiinnostavan ja tylyn tuomion polkua.
Levyn soundit ovat niin raa’at, että se saa kriitikon ihmettelemään, miten hienostuneella nykyteknologialla edes pystyy moiseen. Brutaali äänimaailma ei silti kuulosta hetkeäkään teennäiseltä tai itsetarkoitukselliselta.
Teemat ovat tuhanteen kertaan käytettyjä, mutta silti niiden ryöpytys mätää maailmaa, ihmiskuntaa ja uskontoja kohtaan onnistuu uhkumaan todellista kapinaa.
Paradise Lostin kitaristi-biisintekijän ja entisen My Dying Bride -kitaristin kuolometallitiimi olisi jo yksinään ajatuksena kiinnostava, mutta suomalaisittain levystä tekee erityisen jännittävän bändin uusin virallinen jäsen, rumpali Waltteri Väyrynen. Suomalaisrumpalin soittotyyli on levyn vähiten perinteinen metallielementti. Soundin autenttisuus ei kuitenkaan monipuolisesta ja luovasta rumpaloinnista kärsi, vaan veteraanit ja nuori rumpaliässä soittavat yhteen ilahduttavan jouhevasti.
Lyyrisesti levy huokuu samaa ehtaa henkeä kuin soundit. Teemat ovat tuhanteen kertaan käytettyjä, mutta silti niiden ryöpytys mätää maailmaa, ihmiskuntaa ja uskontoja kohtaan onnistuu uhkumaan todellista kapinaa, kun moni muu keski-iältään yli nelikymppinen bändi kuulostaisi vuonna 2017 samojen konseptien äärellä varsin säälittävältä kliseekokoelmalta.
On ehkä liian lempeä tuomio kutsua näin kalmaista tuotosta vilpittömäksi. Mutta sitä Fear Those Who Fear Him on. Silkkaa kuolometallin sydäntä täynnä.
