M.A. NUMMINEN: Kiusankappaleita 1: Singlet, EP:t ja erillisäänitteet 1966-1973

M.A. NUMMINEN
Kiusankappaleita 1: Singlet, EP:t ja erillisäänitteet 1966-1973
Love Records

Satiiri saa anarkistisesti vikuroivaa potkua, kun yhteiskunnallisen sanoma puetaan jatsilliseen, rokkaavaan tai peräti rahvaanomaisen tanssi-iskelmän muotoon. Hra Nummisen varhaisrepertuaari rönsyilee peräti 64 monityylisen näytteen voimalla. Jo ensilevytys tilttaa tiedetekstin beat-tulkinnasta rock'n'rol-liin ja kieliopillisesta ballaadista runoelmatangoon. Rajallinen laulunlahja maksimoituu punnittujen sanoitusten säilänteräksi, joka viiltää ruosteisen purevasti. Tulkinnossa on toki myös suomalaista melankoliaa sekä huumorirallien ilmitietoista rempseyttä.
Kiusankappaleita 1. kertoo, mistä Nummisen mielitermissä "hillittömyys" on laajimmillaan kyse. Kokeilevista päähänpistoista, uhittelevista kertavitseistä ja epätodennäköisistä tyylimiksauksista muodostuu hämmentävän viihdyttävä ja älyllisesti stimuloiva kokonaisuus. Kokoava voima on Nummisen persoonallisuus eksentrisenä herrasmiehenä, jonka leppoisa pokeri ei petä rankimmissa kulttuuri-iskuissa eikä roisimmissakaan hävyttömyyksissä. Miehen huvittuneet kansikommentit höystävät olennaisesti tallenteiden suomia nautintoja.
Estoton epävireisyys ja ehdoton epäortodoksisuus saavat tabumuseon porsliinit helisemään vitriineineen säpäleiksi. Karkeimmin loukataan musiikinlajien arvoluokittelun ja lokeroinnin pyhiä lakeja. Tämä takaa koosteen ajattomuuden, sillä omatekoisen taiteilijan suhtautuminen klassisiin helmiin ja kansaniskelmiin on edelleen yhtä ainutlaatuista kuin intomielisen undergroundin ilmaisullinen neitseellisyys tai nostalgiatomutettujen schlaagerien svengi. Hienoja ovat myös lausunnalliset kuulokuvat Kauneimmat runot -liitelevyltä.
Ehtymättömän monipuolinen tuplalevy on niin moitteetta koostettu ja joka suhteessa tyylillä toteutettu, että se ansaitsee täydet pisteet. Häkellyttävää ajatella, että hra Numminen sai runsaiden hajajulkaisujen ajanjaksolla aikaan myös 15 lp-levyä, puoli tusinaa lyhyttä tai pitkää elokuvaa, kaksi kirjaa, kuunnelmia ja pari laajempaa musiikkiteosta.
Hauska havaita, kuinka herrakvartetti Leskinen-Alatalo-Virtanen-Rinne eli Välikausitakki kylvää kommenttinsa vuoden 1977-78 asiaintilasta paljolti yhtäläisin metodein. Kaoottinen yhteistyö tuotti sikermän rentturokkiin ja lavatansseihin sovitettuja pilkka- ja protestiralleja. Popkulttuuri ja politiikka saavat yhtälailla kyytiä. Nummisen tuotannossa on monia aatteellis-kaupallisia tilaustöitä, mutta Välikausitakki satsaa suoraan mainoksiin.
Välikausitakki ei yllä tavoitteisiinsa Nykyposti-kannen mukaisena sensaationnälkäisenä irvailuna. Missejä Åström ja Pohtamo himoitaan poikamaisesti. Telkkarin, kulttuurin ja politiikan huoria halveksitaan haulihajonnalla ja vakavampaa yhteiskunnallista pontta polkaistaan sekaan. Rasittavan vitsikkyyden ja viisastelun ohessa kohtuuosa satiirisista siivuista jalostuu puolivillaisuuksia mainiompaan muotoon.
Kuplettivoittoiset soitannot ovat vähän sitä sun tätä, mutta kontrasti Leskisen lakonisen luennan ja Alatalon rallatuksen välillä toimii alkuperäiseen malliin. Velttokin saa tilaisuuden tullen veistellä. Harri Rinne, Pena Penninkilampi ja Pekka Eriksson tulkitsevat teksteille jäyhempää klangia. Juice- ja Tabula Rasa-muusikoiden lisäksi Mummi kutoo -yhtye myötäilee renkutuksia banjoin ja Urjalan VPK:n pillein.
Levyn vaappuvaan tyyliin sopii bonuskuriositeetiksi lisätty Soundi-ep '77, jolla Veltto sovittaa Surfin' Birdin suomen kielioppiin, Juice revittää einarisarjansa jatkoksi Popidolin ja Mikko tunnelmoi parodisen potpurrin itsestään, Hectorista, Davesta ja Juicesta. Aika vekkuleita.