Kaksi vuosikymmentä popmusiikin uutta perimää radikaalisti jalkauttanut Massive Attack on saanut ihmiset kuuntelemaan urbaania musiikkia uusilla korvilla, niittänyt palstatilaa, palkintoja ja kunniaa sekä saanut eräänlaiseksi muistoksi suuruudestaan tuhansittain jäljittelijöitä, joista useimmat ovat tehneet juuri niin uusmautonta ja perehtymätöntä roskaa kuin itse ovat. Matkasta ei ole selvitty tappioitta: Massive-soundin raaka-aineista hiphopia tislannut Andrew ”Mushroom” Vowles pisti levyt laukkuun ja pillit pussiin jo 11 vuotta sitten, ja nyttemmin vahvuuteen palannut Grantley ”Daddy G” Marshall siirtyi ennalta määrittelemättömäksi ajaksi sivuun kaksi vuotta myöhemmin. 2000-luku on ollut sekava, eikä Weather Underground -työnimellä pitkään ratsastanut albumikaan kuulosta alkuunkaan selväpiirteiseltä – esimerkiksi Collected-kokoelman (2006) sinertävältä Live With Me -singleltä – vaan yritykseltä aloittaa uudestaan kelaamalla taaksepäin, aikaan ennen epäonnistunutta yritystä viedä Mezzanine -albumin (1997) kitaravetoinen soundi astetta orgaanisempaan suuntaan, aikaan ennen 100th Window -kokeilua (2003).
Soitetun äänen mahdollisuuksia louhivan kollaasin sijaan Robert ”3D” del Najan harkitsemattomalta soolotyöltä kuulostava 100th Window paljastui isoksi kasaksi harhailevia ideoita, synteettiseksi, läpitunkemattomaksi ja panoraamamaiseksi tapetiksi, jonka julkaisun alla heitimme hyvästit Al Green -breikeille, vuosikymmeniksi luupatuille dub-bassoille ja kaiussa keitetyille koskettimille. Yhä kauemmas taakse jäivät soul-standardit, klassiset rumpukoneet, rahisevat Stax-samplet ja James Brown -likeistä 1990-lukulaista poppia uuttavat sekvenssit. Vain jälkiteollisen epävarmuuden vaikutelmat sekä kuiskailevat metaräpit jäivät, ja ne ovatkin selkein punainen lanka, joka kulkee läpi kolmen viimeisen lp:n.
Heligoland ei ole edeltäjänsä tunnistettava lapsi saati Blue Linesin ja Protectionin (1991 ja 1994) kaltainen, uusia suuntia harova fuusioperustainen pamfletti, jonka heijastusvaikutukset popmusiikkiin voi kuulla jo etukäteen, vaan ennen kaikkea Mezzaninen ja 9/11:n jälkeinen, jännitteinen, kiihtyvän ajan ja litistyvän maailman tallenne. Levy on saumattomasti kiinni ajassa; sitä on terästetty 2000-luvun elektronisen musiikin työkaluilla ja rakenteilla: kyberroskalta kuulostavilla perkussioilla, bleepeillä, rasahduksilla, sumeasti kiertelevällä digitaalisella kaiulla, teollisen kolkolla ambientilla ja attackista karsituilla syntetisaattoreilla, jotka laulavat katveeseen panoroituina kaukana kaikesta. Ääni on velkaa 3D:n ahkerasti työstämille soundtrack-töille, joissa fokus siirtyy kappaleista äänen ja kuvan vastakkainasetteluihin.
Reggae-laulaja Horace Andy kylpee säröisissä kitaroissa ja riitaisesti räiskyvissä puhaltimissa Girl I Love Youlla, jonka tunnelma ja asetelma muistuttavat Angelin painostavasta grafiikasta ja puoleensavetävästä rumuudesta. Sitä vastoin TV On The Radion Tunde Adebimpen hienoa ääntä, rapeita rumpurolleja ja lyhyttä pianoluuppia kelaava Pray For Rain muistuttaa Mezzaninea edeltävästä estetiikasta jos ei muuten niin rakentamalla hämmästyttävän niukoista raaka-aineista narkoottisesti pyörivän tilannekuvan. Flat Of The Blade puolestaan peilaa Elbow-laulaja Guy Garveyn savuista vibratoa hermostuneeseen särähtelyyn, pahaenteisiin jousi- ja puhallinmattoihin, synteettisesti pulputtavaan bassoon ja katkokselliseen piipitykseen. Purskahtelun rinnalla Paradise Circusin pitkittyvät kosketinhitit, alleviivaavat taputukset, täsmällinen biitti ja feedbackin rajoilla ujeltavat syntetisaattorit luovat sensuellisti huokailevalle Hope Sandovalille avaran tilan, joka olisi kuuntelemisen arvoinen instrumentaalinakin. Lyhyesti sanottuna Massive Attack tekee taas kappaleita ja palvelee niitä parhaan taitonsa mukaan sekvenssoimalla yksityiskohtia myöten hivelevän äänimassan niin rakentavasti, että pidättyväisyys saa rikkaat äänenvärit helmeilemään.
Kenties turhan sokeasti köyhään rumpusekvenssiin, simppeleihin urkupistoihin, Horace Andyn aavemaiseen charmiin ja Daddy G:n syvään, lakoniseen ääneen luottavan Splitting The Atom -singlen ankea kaavamaisuus on muistutus siitä, ettei edes Massive Attack säästy auringonlaskulta. Voi myös olla, että Damon Albarnin melankolinen Saturday Come Slow alleviivaa tahattomasti 3D:n Atlas Airiin päättyvän Heligolandin valitettavan rikkonaista luonnetta. Samalla se kuitenkin osoittaa, että tien raivaaminen eteenpäin on jälleen onnellisesti aloitettu.