NICK DRAKE: Five Leaves Left

Burmassa 1948 syntynyt, mutta 6-vuotiaana Englantiin muuttanut Nick Drake oli eräänlainen "Iso-Britannian Pekka Streng": persoonallisesti lahjakas, herkkä nuori laulaja, kitaristi ja lauluntekijä, jonka viikatemies korjasi jo kolmen kulttimaineeseen kohonneen albumin jälkeen. Ura kesti vuodesta 1969, jolloin Five Leaves Left ilmestyi, vuoteen 1974, jolloin pahasta depressiosta kärsinyt, äärimmäisen ujo Drake kuoli psyykenlääkkeiden yliannokseen. Lähdön tahallisuus jää arvoitukseksi. Jo ennen 1972 julkaistua Pink Moonia, jonka nauhat tulivat kuulemma postitse Islandin toimistoon, Drake oli lopettanut esiintymisen ja hakeutunut psykiatriseen hoitoon. Laulujen tekeminenkin oli tyrehtynyt, mutta elpyi vielä. Mies ehti tehdä vakituottajalleen Joe Boydille neljä uutta kappaletta juuri ennen kuolemaansa.
Nyt Island on Boydin johdolla masteroinut täsmälleen alkuperäiset albumit uusiksi digitaalisesti alkuperäisillä kansilla ja täydellisillä lauluteksteillä sekä uusilla valokuvilla varustettuina. Erillään myytäviin levyihin ei liity minkäänlaista historiikkiä tai henkilökuvaa, jota niitä kuunnellessa alkaa kummasti kaivata. Sellainen kuuluu neljän levyn Fruit Tree -boksiin. Cambridgessä kirjallisuutta opiskelleen Draken keksi Fairport Conventionin Ashley Hutchings ja musiikilliset sukulaisensa löytyvätkin juuri Fairportin, Bert Janschin ja varhaisen John Martynin suunnalta. Pehmeän täyteläisesti huokaava lauluääni muistuttaa eniten Donovanista eikä komea akustinen kitarointikaan kaukaa liippaa. Melodiat vain ovat selkeästi englantilaisia, eivät kelttiläisiä.
Kaikkien kolmen levyn kevyesti jatsahtava sointi kuulostaa yhä yhtä hienolta kuin julkaisuhetkellä. Niitä on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Totaalisesti soolona (kenties vastavetona Bryter Laterin isohkoille, joskin erittäin hyvällä maulla tehdyille Robert Kirbyn sovituksille) vedetty Pink Moon erottuu porukasta pelkistyksellään, mutta Draken oma meininki kulkee koko lailla samaa linjaa. Paljonpuhuttu synkkämielisyys ei välity lauluista, vaikka paikoin vaikeaselkoisiksi äityvät tekstit antavatkin siitä vinkkejä. Tunnelma ei ole raskas tai kireä.
Täydellisimmältä kuulostaa ehkä Five Leaves Left, jolla Drake saa useissa kappaleissa herkkää tukea Richard Thompsonin sähkökitarasta, Paul Harrisin pianosta, Rocki Dzidzornun congista ja etenkin Danny Thompsonin kontrabassosta. Vaikutelma on jotenkin hurmaavan neitseellinen.
Selvimmin ajan (1970) hengessä poppailevalla Bryter Laterilla Drakea säestää Fairportin rytmisektio. John Cale tekee paikoin maukasta jälkeä koskettimilla, samoin Ray Warleigh altolla ja huilulla. Chris MacGregorin jazz-piano sekä Pat Arnoldin ja Doris Troyn musta taustalaulu viittaa Poor Boylla hiukan toisenlaiseen, mutta mainiosti toimivaan linjaan. Kirbyn jousi- ja brassisovitukset eivät todellakaan ryskää, vaikka ehkä kuulostivatkin Draken korvaan isoilta.
Parasta näissä levyissä on se nykyään harvinainen tunne, ettei niitä ole tehty millekään kohderyhmälle, vaan puhtaasti sisäisistä syistä. Siksi ne kestävät niin hyvin ajan hammasta.